Ei kasvata kylä, enkä minä.

Olen puhunut paljon ’koko kylä kasvattaa’-ajatuksen puolesta. On teoriassa hienoa, että lapsi oppii jo pienestä asti kohtaamaan erilaisia kasvatustapoja, erilaisia mielipiteitä, erilaisia ihmisiä. Kun pieni lapsi viettää aikaa mummonsa tai setänsä kanssa, hänen maailmankuvansa ehdottomasti avartuu – hän luontevasti oppii, miten asiat on tehty aikana ennen häntä. Lapselle tekee myös hyvää (teoriassa) tottua siihen, että oman äidin tapa tehdä ja elää (tai nukuttaa, laittaa ruokaa tai laulaa) ei ehkä olekaan se ainoa mahdollinen.

 

Mutta mitä tapahtuu, kun minun pitäisi käytännössä antaa muiden kasvattaa lastani. Minähän suivaannun, niin, että kuuluu oikein, kuinka pinna kiristyy ja hermot napsahtelee poikki. Ai miten niin meinaatte kieltää lastani tekemästä juuri niin kuin hän tahtoo? Ette muuten kiellä, minun lapseni tekee juuri niin kuin hän haluaa ja juuri mitä hän tarvitsee.

 

Minäkin kiellän. Haluaisin olla kovasti sellainen rento, kärsivällinen äiti. Kun blogeissa kuhistiin kurittomista kakaroista (Sori, Kristaliina, sivusto ei anna minun nykyään lisätä linkkejä) reagoin kahdella tavalla. Ensin hämmennyin – olen itse ollut ylpeä siitä, että lapseni tietää sanan ’ei’ merkityksen. Ei ollut käynyt mielessäkään, että se olisi voinut olla jotenkin traumatisoivaa, nyökyttelin vain tyytyväisenä, kun Kain pysäytti itse itsensä ennen tauluun koskemista ja pudisteli päätään ’ei saa’. Eihän tauluihin saa koskea, hyvä Kain, hyvä kasvattaja-minä. Onhan se kätevää, että lapselle voi karjaista ’ei ei EI’, kun hän on juoksemassa auton alle ja lapsi oikeasti pysähtyy. 

 

Heti sen jälkeen tunsin syyllisyyden pistoksen, koska kyllähän minä kiellän muulloinkin. ’Ei ei EI’ raikaa meillä usein, eikä pelkästään autotielle juoksemisen yhteydessä, vaan usein ihan melkein ilman syytä, väsymyksen seurauksena. Minä en ole koskaan ollut kärsivällinen ihminen, enkä valitettavasti ole lapsen myötä muuttunut. Hermo menee helposti ja usein.

 

Kun Kain oli ihan pieni vauva, juttelin ystäväni Leenan kanssa. Leenalla on itsellään kuusi lasta ja hän neuvoi minua ajattelemaan, että minun lapseni kuuluu saada, mitä hän tarvitsee. Vaikka lapsi keksisi tyhjentää kukkaruukusta mullat kymmenen kertaa keskellä yötä, niin minun pitäisi ajatella, että hänen pitää saada tutkia. Vaikka hän veisi muilta lapsilta lelut kädestä, niin minun pitäisi ajatella, että MINUN LAPSENI tarvitsi ne lelut. Leenan lapset (melkein kaikki jo aikuisia) ovat kaikki ihania, herkkiä ja välittömiä. Nyökkäilin, kyllä kyllä – tuollainen äiti haluan olla.

 

Ikävä kyllä, arki ja väsymys (ja luonteeni) ovat usein johtaneet siihen, että ärähdän ja kiellän ja huudan sitä ei ei eitä. Kainin luonne vaikuttaa myöskin, tyyppiä kun eivät yleensä kärsivälliset järkiperustelut estä tekemästä juuri niin kuin hän haluaa. 

 

Miksi siis minä suivaannun niin siitä, että jo eläkkeellä oleva sukulaiseni sanoo, että lasta pitää kieltää, ei se muuten opi? Siitä, että olen hänen mielestään rento hippiäiti? Sellainenhan minä halusinkin olla.

 

Minun ’kasvatusmetodini’ on tukea ja olla läsnä, toivoen samalla, että se kasvatuspuoli hoituisi jotenkin itsestään siinä sivussa. Tulisia ja tunteellisia kun ollaan molemmat, äiti ja lapsi, niin välillä meillä räiskytään ja heti perään halataan. ’Ei’ on hyvä sana, jota käytämme, kun tarvitaan. Muita hyviä sanoja ovat hyvä, hienoa, kiitos, taitava, ylpeä, kiltti, reipas ja minä rakastan sinua. Niin kauan kun Kain oma iloinen itsensä, niin hän todellakin saa syödä kaikki mansikat marjasekoituksesta tai vetää oman Lego-korinsa punokset irti.