Ei palautusoikeutta.
Tänään oli sellainen päivä, että olisi välillä tehnyt mieli palauttaa tuo pentu takaisin mahaan.
Se alkoi jo aamusta. Minulla oli sovittu lääkäriaika jo kahdeksalta aamulla, eli Kainin rytmi sotkettiin väkisin jo aamusta asti. Kain hengaili isänsä kanssa sen aikaa, kun vertani sun muuta tutkittiin ja oli väsynyt jo siinä vaiheessa, kun meidän piti lähteä kauppaan. Kaupassa alkoi huuto, ei mikään hirmuisen itkuinen sellainen, vaan lähinnä hämmentynyt kirkuminen ja maaninen nauru, muutamilla itkun parahduksilla höystettynä.
Sama meininki jatkui siihen asti, kun sain pojan jossain välissä vihdoin nukkumaan. Helppoa se ei ollut, yliväsynyt ressu huusi, nauroi, ryömi ympäri asuntoa, sylki ruokaa lattialle ja päälleen suoraan suusta, kävi useamman kerran kylpyhuoneessa kastelemassa vaatteensa ja niin edelleen. Kain oli ehtinyt nukkua ehkä viisitoista minuuttia, kun puhelin soi. Nimeltä mainitsematon soittaja (mur, papus, mur!) ei suostunut lopettamaan puhelua, vaikka yritin tiuskia, että en p*rkele nyt pysty puhumaan. Tietenkin Kain heräsi.
Sama homma jatkui siis koko loppupäivän. Ilman yksiäkään kunnon päiväunia siis mentiin loppupäivä. Kain kirkui, äiti yritti pysytellä perässä. Jossain vaiheessa äiti ei enää pysynyt perässä, vaan Kain tuli pää edellä sängyltä lattialle – sinä sekunnin murto-osana, mitä kului paidan vetämiseen pään yli. Huuto oli kova, vahinkoon nähden ainakin. Ei edes tullut kummoista kuhmua.
Kaikki riehuminen päättyi lopulta siihen, että laitoin lapsen yöunille. Ai miten niin kolme tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, kello on jo kymmenen, nuku rakas, nuku. Ja rauha.
Ei oikeasti minun. Kuva.
