Kahden maan kansalainen.
Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin yrittää vastata kysymykseen, jota olen jo useaan otteeseen täällä blogissanikin sivunnut: mistä olen kotoisin? Olen toki suomalainen, olen myös kreikkalainen. Kumpaakaan en ainoastaan tai enemmän, mutta kumpaakin kokonaan. En ole ikinä kokenut olevani puoliksi suomalainen, puoliksi kreikkalainen tai puoliksi yhtään mitään; olen suomalainen, olen myös kreikkalainen. Kokonaan. Yksinkertaista.
Kysymys esitetään minulle kuitenkin todella usein, useammin kuin itse näkisin aiheelliseksi. Miksi ihmeessä ihmisiä kiinnostaa syntyperäni niin paljon? Olen syntynyt Lappeenrannassa, virallisesti olen (siis passin ja väestörekisterin mukaan) Rautjärveltä, isäni on Ateenasta, äiti Saunasopelta. Olen asunut Simpeleellä, Pariisissa, Lappeenrannassa, Ateenassa, Helsingissä, Sheffieldissä, Glasgow:ssa, Aberdeenissä, Ontariossa ja nykyään Vantaalla. Kaikissa näissä paikoissa olen ollut kuin kotonani.
Minua on haukuttu (nimenomaan haukuttu, ei luultu) maahanmuuttajaksi niin Suomessa kuin Kreikassakin, Skotlannissa ja Englannissa. Kanadassa ei, siellä kaikki ovat maahanmuuttajia. Minua on käsketty menemään takaisin kotiin niin Suomessa kuin Kreikassakin (useammin tosin Suomessa, kreikkalaisilla on paremmat käytöstavat ja he suhtautuvat ulkomaalaisiin ja yleensäkin ihmisiin myönteisemmin). En tästä syystä jaksa juhlia minkään maan itsenäisyyspäivää – mitä väliä on kummalla puolella mitäkin rajaa on, kun kuitenkaan missään ei ole muiden mielestä kotonaan? Minua ryssiteltiin bussissa vähän aikaa sitten – vastauksesi purskahdin nauruun. Olet melkein oikeassa, muutamasta hassusta kilometristä jäi kiinni. Mitä väliä sillä oikeasti on?
En toki kiistä, etteikö syntyperälläni olisi väliä. Toki sillä on. Olen perinyt molemmilta vanhemmiltani paljon, niin persoonallisuuden ja luonteenkin puolesta sekä myös tapoja ja kulttuurillisia käytäntöjä. Olen sosiaalinen kreikkalainen, joka sietää kuumuutta kuin suomalainen. Juon kahvini niin kuumana kuin kylmänäkin. Yhdistelen luovasti molempien vahempieni opettamia perinteitä – ruisfetatoast, anyone?
Tiedän, millaista on asua Suomessa kun on aina pimeä ja pakkasta 20 astetta. Tiedän myös miltä tuntuu pelätä torakoita ja hikoilla jopa kylmässä suihkussa, yli neljänkymmenen asteen kuumuudessa, elokuisessa Ateenassa. Olen jonottanut lukuisia kertoja baari-illan jälkeen Roban taksijonossa, mutta tunnen myös Ateenan baarimikoista niin monia, etten ole aikoihin maksanut Ateenan yö-elämässä drinkkejäni. Olen käynyt niin Ilosaaressa, Provinssissa kuin Rockwave festivaalissakin.
Kreikkaa ja Suomea en ole yrittänyt koskaan verrata. Molemmissa on puolensa, kuten sekä Kreikkaa haukkuvat suomalaiset (juuri ne samat, jotka lentävät sinne Aurinkomatkoilla joka kesä) että Suomea haukkuvat kreikkalaiset (ne kreikkalaiset, jotka salaa toivoisivat itselleen Suomen sosiaaliturvan) tietävät. Rakastan Suomen kesää, järviä, Helsingin ekohippejä. Rakastan Kreikan merta ja saaristoa, Ateenan ihania baareja ja katukahviloita, meteliä. Rakastan suomalaista työmoraalia, sitä, kuinka asiat tehdään aina parhaalla mahdollisella tavalla – olen itse juuri sellainen. Toisaalta kadehdin kreikkalaista tapaa ottaa elämästä aina kaikki ilo irti.
Loukkaannun, kun kuulen suomalaisten höpsöjä teorioita Kreikan talouskriisistä. Loukkaannun, kun kuulen kreikkalaisten höpsöjä juttuja siitä, kuinka suomalaiset ovat pihejä juntteja. Loukkaannun varsinkin sen maan puolesta, jossa en sillä hetkellä ole. Vaikka rajoilla ei mielestäni ole väliä, niin toki syntyperällä on. Silti koen olevani enemmän samankaltainen venäläisten kanssa (rajan läheltä kun ollaan), kun esimerkiksi pohjanmaalaisten suomalaisten. Eli Suomen rajojen sisältä (ja Kreikankin) löytyy paljon ihmisiä, joiden kulttuurista ja perinteistä en ymmärrä mitään. Jos itse lähtisin rajoja vetelemään, erottaisin Etelä-Karjalan omaksi pieneksi valtiokseen, liittäisin siihen Ateenan ja Aegeanmeren saariston (Itä-Helsinki voi halutessaan liittyä siihen mukaan) ja olisin sieltä kotoisin.
Eli mikä siis on vastaus kirjoituksen alun kysymykseen? Se riippuu täysin tilanteesta. Kun vaihto-oppilasvuotenani Sheffieldissä kreikkalaiset, kovasti kotiaan ja perhettään kaipaavat ärsyttävät bimbot kysyivät, mistä olen kotoisin, vastasin, että Suomesta. Kun suomalaiset turistit Lontoossa esittivät saman kysymyksen, olin Kreikasta (et voi olla, sulla on Marimekon laukku). Kun teininä törmäsin suomalaisiin turisteihin Ateenassa sen sijaan, olin toki Suomesta. Kun Glasgow:ssa asuessani Lordi voitti Euroviisut -kuka arvaa?- olin tietysti Kreikasta.
Kain on toistaiseksi vain Suomen kansalainen. Kreikan kansalaisuuden hän voisi saada, jos sitä jaksaisin hänelle anoa. Toisaalta, se on vain paperi. Kreikkalaiseen kulttuuriin hän pakostakin tutustuu kauttani, Kreikan lomien ja Kreikan papusin kautta, oli kansalaisuutta tai ei. Kuka tietää, ehkä me vielä muutetaan joskus Ateenaan – viidentoista vuoden jälkeen alkaa jo olla vähän ikävä.
Kain on ylpeä kreikkalaisuudestaan.