Kaksikielisyydestä.

Kainin Kreikan-ukki eli papus matkusti tänään reiluksi viikoksi Helsinkiin. Olen itse siis puoliksi kreikkalainen (tai no, miten sen nyt ottaa, en itse koe olevani puoliksi mitään, vaan olen kokonaan suomalainen ja myös kokonaan kreikkalainen – mutta identiteettini on ehkä ihan eri postauksen aihe). Olen kuitenkin itse täysin kaksikielinen – tai oikeastaan kolmikielinen, olen ikäni puhunut suomea äidin kanssa ja kreikkaa isän kanssa (keskenään he puhuivat englantia, joten se oli alussa yhteinen kotikielemme kunnes äitini sitten myöhemmin oppi kreikan kielen). Kun odotin Kainia, olin päättänyt vakaasti, että puhun hänelle kreikkaa, isän ja ympäristön kautta oppii kuitenkin suomea todennäköisesti. Kun Kain sitten syntyi, puhuin hänelle kreikkaa ensimmäiset viisitoista minuuttia, enkä ole sen jälkeen enää osannut. Äidinkieleni on kuitenkin suomi – minusta tulisi varmasti kreikan kielellä loistava isä!

Olen kuitenkin tätä saamattomuuttani kovasti harmitellut, kaksikielisyydestä on ollut minulle niin paljon hyötyä ja iloa. Ja kuten jo mainitsin, Kreikka ja kreikan kieli muodostavat ison osan identiteettiäni, harmittaa, että en ole osannut jakaa sitä poikani kanssa.

Mutta jee, papus tuli, nyt saadaan puhua kreikkaa kymmenen päivää! 

P.S. Ehkä päivitän blogianikin sen kunniaksi kreikaksi seuraavan kymmenen päivän ajan. No höpö höpö!