Kaksikielisyydestä, osa 2.

Osa teistä ehkä muistaa, kun tunnustin saamattomuuteni, mitä tulee Kreikan kielen puhumiseen Kainille. Ajattelin siis ennen lapsen syntymää, että tottakai puhun hänelle kreikkaa, ehdottomasti kasvatan hänestä kaksikielisen. Näin ei kuitenkaan käynyt ja olen voivotellut asiaa nyt kohta puolitoista vuotta. Mikä lahja kaksikielisyys onkaan ja kuinka kamala äiti minä olenkaan, kun lapseltani sen evään.

Onneksi lapset ovat kuitenkin kuin pesusieniä, todistetusti. Vaikka Kain ei hirveästi kreikkaa vielä puhu (eikä kyllä suomeakaan), niin hän tuntuisi ymmärtävän lähes kaiken. Vasta reilu kaksi viikkoa Kreikassa ja seuraavat lauseet ovat jo arkipäivää. 

Papus sanoo: Κάιν, πάμε γιά κούνια; (Kain, lähdetäänkö keinumaan?), johon Kain vastaa iloisesti Kiikun kaakun ja hakee kengät eteisestä.

Papus kysyy: Κάιν, πού είναι η γάτα; (Kain, missä kissa on?). Kain osoittaa kissaa sormella ja vastaa Kisssss.

Kun leipomon myyjä sanoo Γειά σου Κάιν, γειά σου! (Hei Kain!), Kain vilkuttaa ja sanoo Heippa.

Muita sanoja, jotka Kain selvästi jo tunnistaa ovat muun muassa μπάνιο (uimaan/uiminen), παγωτό (jäätelö), έλα (tule), μπάλα (pallo), μαμά (äiti), πάμε (mennään) ja νερό (vesi).

Kaiken lisäksi superälykäs lapseni on nyt jo huomannut, ketkä puhuvat kreikkaa ja ketkä suomea:

Kain haki hyllystä kirjan, ojensi sen Hilkka-mummolle ja istahti viereen kuuntelemaan. Parin lauseen jälkeen hän närkästyneenä otti kirjan pois mummolta ja vei sen papusille. Kirja oli kreikankielinen, mummo ei. Ja äitini on sentään puhunut kreikkaa jo kolmekymmentä vuotta! (Fiksu poika hoksasi homman heti. Toisin kuin äitinsä, joka pitkään luuli, että kaikki miehet puhuvat kreikkaa ja naiset suomea.)