Kaksin.

Huomasin tänään jännän jutun. Minulla on nykyään aina seuraa. Isäni soitti eilen ja kysyi, olenko yksin kotona. Vastasin, että en tietenkään ole, Kain on täällä myös. Vielä vähän aikaa sitten olisin todennäköisesti vastannut myöntävästi: kyllä, olen täällä yksin, Kain on tuossa mutta olen silti yksin. Nyt Kainista on jo niin paljon enemmän seuraa kuin aiemmin, etten enää ole koskaan yksin.

Tuon vihaisen flunssan takia emme ole päässeet ulos muutamaan päivään ja kaikki harrastuksetkin jouduttiin jättämään välistä. Ollaan siis keksitty muuta tekemistä. Ollaan luettu paljon, laulettu paljon, katsottu musiikki-ohjelmia nettitelevisiosta. Yhteisiksi suosikeiksi nousivat Vain elämää (joo tiedän, että kaikki hössöttää tästä, mutta on se silti nyt näin parin jakson perusteella erittäin hyvä ohjelma) ja Glee, jota äiti on fanittanut jo pitkään, Kain vasta muutaman kuukauden ajan. Kain itse pitää myös Ankkaräp– ohjelmasta, joka ei ehkä ole ihan äidin mieleen vaikka se Aku Ankan sponssaama onkin. Niitä siis katsotaan, yhdessä. Lauletaan mukana, yhdessä. Nauretaan, yhdessä.

Laitoimme myös tänään Kainin kanssa yhdessä yhteistä ruokaa. Kain auttoi heittelemällä vihanneksia lattialle, näpistelemällä uunivuoasta porkkanoita ja nauramalla, kun äiti poksautti vuoan palasiksi (jätin sen vahingossa kuumalle liedelle, poks poks).

Aina kaksin, ei koskaan yksin.

P.S. Vakava flunssa on helpottanut vähän ja on taas babymanflu, eli kitinä ja kiukku ovat luonamme jälleen.