On se oma ihanin.

On meidät hyvin suunniteltu. Siis äidit, naiset, ihmiset, nisäkkäät. 

Minähän en oikeastaan ole mikään vauva-ihminen. En koskaan pitänyt vauvoista, edes silloin kuin podin vauva-kuumetta. Toisten ihmisten vauvat nyt ovat, noh, vähintäänkin tylsiä. Pahimmillaan rumia, rääkyviä, ärsyttäviä. Isommista lapsista puhumattakaan – argh, nehän vaan tahtoo ja huutaa koko ajan ja vähän väliä suuttuu jostain. Oikeastaan pidän ihmisistä vasta sitten, kun he alkavat lähestyä teini-ikää. 

Niin miten nerokasta onkaan, että heti kun lapsi on tuttu, hän muuttuu automaattisesti söpömmäksi, fiksummaksi ja kaikin puolin ihanammaksi? Sitä ihanampi lapsi, mitä läheisempi hän minulle on. Ystävien lapset ovat jo aika ihania, sukulaisten todella kivoja. Kunnes päästään tuohon omaan (nukkuessaan sitäkin ihanampaan, oi) kaikista ihanimpaan ja fiksuimpaan ja taitavimpaan ja vilkkaimpaan ja täydellisimpään tapaukseen. 

Vaikka kuinka yrittäisin katsoa Kainia objektiivisesti, hän on silti aina söpöin ja vilkkain ja ihanin ja taitavin ja niin edelleen. On todellakin varmistettu, että tuota en ainakaan koskaan jätä ja että todellakin teen aina kaikkeni, että hän olisi aina mahdollisimman onnellinen.

Kyllä luonto on fiksu.