Ruuhkavuodet.
Oletteko huomanneet, miten yhdestä onnistuneesta ajatuksesta lähtee aina useampi kehittymään? Entäs oletteko törmänneet niihin teksteihin, joissa kerrotaan, kuinka vauva-arki on niin paljon helpompaa kuin työssäkäyvän äidin ruuhkavuodet? No, mielestäni edellisistä väittämistä ensimmäinen pitää ehdottomasti paikkansa ja toinen ei sitten ollenkaan.
Nyt kahden kuukauden kokemuksella voin vakuuttaa, että työssäkäynti on ihanaa. Oli se sitten palkatonta, palkallista, vapaaehtoista, omatoimista, taiteellista ja mitä nyt kukakin haluaa tehdä. Se, että voi aamulla lähteä tekemään jotain ihan muuta kun potkimaan taaperon kanssa palloa, antaa niin paljon puhtia, että sitä samaista palloa jaksaa iltaisin potkia vaikka viisi tuntia putkeen.
Kaiken lisäksi siitä oman työn tekemisestä innostuu niin kovasti, että huomaa pian keksivän ideoita vaikka minkälaisia. Luovuus pääsee valloilleen, vaikka sitä onkin sujuvasti pantannut lähes kaksi vuotta.
Olen nyt ollut töissä kohta kaksi kuukautta. Kuten jo aiemmin kerroin, nautin nautin nautin. Olen kyseisessä työssä työ- ja elinkeinotoimiston kautta työkokeilussa, mutta nautin niin, että toivon, että saisin jatkossa yrityksestä ihan oikean työpaikan. Vaikka vähän pelkäsin, että kahdeksasta neljään työ tuhoaisi luovuuteni (tai mitä rippeitä siitä oli vauvavuoden jälkeen jäljellä) kokonaan, enkä enää ikinä saisi itsestäni taidetta irti, niin kävikin päinvastoin – olen lähettänyt kaksi näyttelyhakemusta gallerioihin ja keksinyt sikahyvän idean yhteisnäyttelyyn, jonka haluaisin kuratoida. Näistä ehkä joskus lisää. Saan siis yhdestä asiasta inspiraatiota toiseen ja hauskaa on. Ja kiireistä.
Niin ja se toinen väittämä. Ööh ai että ei ehdi siivota, kun pitää juosta töissä? No, hyvin ehtii, siivottavaa on niin vähän, kun ei ehdi olla kotona sotkemassa.
Töissä, iloisena. Eikä edes märkänä, huomaa kumpparit kuvan reunassa. No joo, tosi huono kuva.
