Evan-eno eli veljeni mainitsi eilen, että blogissani ei ole nykyään niin paljon pohdintaa kuin aiemmin. Johtuu kesästä, vastasin. Kesän kaikki action on syrjäyttänyt pohdiskelut. Minä en ajattele, minä vain olen? Eilen kuitenkin ajattelin, yön pimeinä hetkinä, ajattelin vihaa, riitoja, mökötystä ja katkeruutta. Sitä, kuinka minä en jaksa olla vihainen enkä yleensä edes jaksa ajatella koko asiaa. En ole moneen vuoteen jaksanut välittää, jos joku on minulle vihainen. Olkoon, ajattelin, kyllä se menee ohi, muutkin taudit menevät. Sillä tautejahan nekin tavallaan ovat, viha ja katkeruus (Kreikassa vihaan käsketään juomaan etikkaa, se kuulemma auttaa). Oi niitä aikoja, kun saatoin suuttua siitä, että kaverit menivät hampurilaisille ilman minua. Varsinkin kouluaikoina kaikki oli niin kovin vakavaa ja dramaattista. Kuka oli paras ystäväni oli hurjan tärkeää. Laitoin ystävät päiväkirjaan paremmuusjärjestykseen ja vaihtelin järjestystä viikottain, riippuen aina siitä, kuka sattui olemaan suosiossa ja kenen kanssa oli hamppaririitaa. Tai jotain muuta. Sitten meni muutama vuosi, että en lainkaan välittänyt, olin ystävyyssuhdenihilisti. En välittänyt saada kavereita, ajattelin, että riitahan siinä kuitenkin ennen pitkää tulee, joten miksi vaivautua. Ajattelin ystävyyssuhteita käyttötavarana, yksi kun loppuu etsitään uusi. Epämääräistä varhaisnuoruuden välinpitämättömyyttä yhdistettynä avoimeen luonteeseen, joka mahdollisti uusien kavereiden löytämisen milloin vaan, tuosta noin. Nykyään olen ystävyyshedonisti. Otan kaikista suhteista kaiken hyvän irti, kiinnittämättä huomiota negatiivisiin asioihin. Nykyään välitän ystävistäni, välitän rajusti ja tiukasti, mutta vain niistä hyvistä hetkistä ja hyvistä tyypeistä. Ne loput tuppaa unohtumaan. Jos joku sanoo minulle rumasti, murehdin sitä ehkä parin tunnin ajan. Jos tulee riitaa, nauran ja odotan, että myrsky laantuu. Parin päivän kuluttua en todennäköisesti edes muista koko juttua.  Jos ajattelet, olenko sinulle vihainen, en todennäköisesti sitä ole. Jos kaikki merkit ja käytökseni viittaavat mökötykseen, olen luultavasti rentoutumassa biitsillä, autaan tietämättömänä asiasta. Jos meillä oli kuukausia sitten sanaharkka, ota asia puheeksi, jos haluat – voi olla, että tapaus on päässyt minulta unohtumaan. Todennäköisesti en ole pitänyt välikohtausta yhtä tärkeänä ja mieleenpainuvana kuin sinä. Muutaman kerran on kuitenkin käynyt niin, että olen ihan oikeasti loukkaantunut ja suuttunut. Kertoja ei ole kovin montaa, mutta kyllä niitäkin esimerkkejä löytyy. Silloin asia ei valitettavasti jää keneltäkään huomaamatta, sillä minä todellakin muistan mainita ja kertoa siitä kaikille. Itse kiukun kohde saa kuulla kunniansa – koskaan en ole harrastanut perisuomalaista salaa suuttumista, mököttämistä. Olen isosti suuttunut kolmesti elämässäni: kaksitoista vuotta, seitsemän vuotta ja nyt viimeksi vuosi sitten. En ole antanut anteeksi, toisaalta ei minulta olla anteeksi pyydettykään. Entä sinä, oletko pitkävihainen, helposti suuttuva vai kenties mököttäjä? Minä suutun nopeasti, lepyn vielä nopeammin enkä ole pitkävihainen – paitsi silloin kun olen.