Eilen satoi. Aamulla satoi, iltapäivällä satoi, illalla satoi. Onneksi lapsuudenystäväni Maria tuli meille jo heti aamusta, joten päivä kului rattoisasti kuulumisia vaihdellessa. Kain nautti kaikesta huomiosta, kuinkas muutenkaan – ja lahjoista. On se niin erilaista täällä, suhtautuminen rahaan, elämään ja ihmisiin. Kaikki antavat viimeisetkin roposensa ystäville, koska niin on hyvä ja niin kuuluu tehdä. Marialla ei ole ollut enää moneen vuoteen töitä ja silti hän toi Kainille lahjoja, tilasi meille pizzat ja kävi kaupasta hakemassa minulle hoitoainetta, koska hän suositteli sitä ja halusi, että minä ehdottomasti testaan sitä heti tänään (en testannut, en vielä).

Tänään heräsimme aamulla auringonpaisteeseen, pakkasimme tavarat laukkuun ja itsemme autoon ja suuntasimme kohti rantaa. Puolessavälissä matkaa käännyimme takaisin kotiin – koska alkoi sataa. Enpä olisi Suomen helteessä uskonut, että Ateenassa on ollut jo kolme päivää asteita 22 ja sadetta lähes koko ajan. Biitsin sijaan kävimme puistossa keinumassa ja katsomassa ankkoja. Ankka! Ankka!, huutelee Kain, jonka mielestä kaikki linnut ovat ankkoja ja kaikki ne ovat yhtä ihania. Kukko oli vähän pelottava, ainakin silloin kun se tuli todella lähelle.

Kissat ovat melkein yhtä ihania kuin ankat, niitä Kain ajaa tunnista toiseen takaa ympäri taloa. Onneksi kissamme ovat kaikki osoittautuneet hyvin lapsiystävällisiksi, eivät raavi eivätkä sihise (ei edes Nitya!), vaan korkeintaan juoksevat karkuun kun Kainin kirkuminen muuttuu niin korkeaksi, ettei sitä ihminen enää pysty kuulemaan. 

Minusta tuntuu täällä hyvältä. En osaa sanoa, tuntuuko vielä kuukauden päästä samalta, mutta juuri nyt haluaisin jäädä tänne. Harmittaa tilanne Suomessa, sopimukset, jotka vaativat Kainin kolmesti viikossa Vantaalle. Jos niitä ei olisi, jäisin tänne. Täällä on kaikki tuttua, ihmiset tuntevat minut kaupassa, nekin jotka eivät tunne kysyvät ’kenen olen’ – eli kuka on isäni. Dimitriksen, vastaan, ja haluan jäädä.