Hilkka-mummo tuli eilen Suomeen, ainakin kuukaudeksi.
Eli meistä pidetään nyt vähän aikaa huolta.
Ihmisen ei ole hyvä olla täysin yksin, se aiheuttaa kaikenlaista pään sisällä. Varsinkin jos pitää vielä kantaa vastuuta pienestä ihmisestä itsensä lisäksi. Meidän turvaverkosto kun on, mikä on, niin ei ihmekään, että olen tuntenut oloni huolestuneeksi.
Mutta nyt voin ainakin hetken aikaa huokaista. Ja sitten kohta onkin jo kevät.
Äidin kanssa Aberdeenissä vuonna 2010.
Toimitus kyseli, ketä ihailen.
Ihailen niin monia ihmisiä, että minun pitää ehkä tehdä aiheesta usea postaus. Mutta aloitetaan Traceylla.
Englantilainen Tracey Emin on säväyttänyt telkkarissa ja haastatteluissa, eikä päästä ketään helpolla. Hän on kertonut todella avoimesti elämästään, vaikeuksistaan ja ihmissuhteistaan niin kuviensa kautta kuin ihan sanoinkin. Häpeilemättä tyyppi on kertonut yksityiskohtaisia tarinoita menneisyydestään, esiintynyt televisiossa humalassa ja levitellyt haarojaan omakuvissa. Kaiken tämän Tracey on kuitenkin maustanut aimo annoksella huumoria, sillä se on taiteen tehtävä; vaikeista asioista puhuminen ja samalla niiden demystifiointi.
Tracey Emin on taiteilija, vahva nainen, feministi, bilettäjä. Hän on opettanut minulle, että elämälle voi olla vihainen samalla siitä täysin siemauksin nauttien. Ja ettei mikään aihe ole niin vakava, ettei sille voisi nauraa.
Ja ah, ne monotypiat. Tracey Eminin tunnetuimpiin teoksiin eivät lukeudu nämä pienimuotoiset, omaelämänkerralliset monotypiat. Mutta minä rakastan grafiikkaa, rakastan vedoksia, rakastan salaisuuksia, rakastan herkän viivan vahvaa sanomaa.
