Halusin julkaista tarinani (tarinamme?) täällä omalla palstallanikin, ennen kuin se häviää kampanjan mukana tuuleen.

Hetken mielijohde.

Lokakuu 2009: Piirrän, painan, vedostan – valmistelen innoissani keväällä pidettävää taidegrafiikan lopputyönäyttelyäni. Pidän tauon, jonka aikana käväisen alakerrassa ystäväni työhuoneella kahvilla. Arvaa mitä, kysyn kaveriltani, olen ajatellut, että haluaisin saada lapsen. Eikö olisi ihanaa, jos tulisin lopputyönäyttelyn avajaisiin maha pyöreänä? Vielä muutaman vuoden saan vauvaa odottaa, mutta ajatus on jo tässä vaiheessa lähtenyt itämään, enkä saa sitä enää pois mielestäni. Varsinaista vauvakuumetta en vielä tässä vaiheessa pode, mutta oi, olisihan se ihanaa.

Tammikuu 2011: Istun juomassa 30-vuotissynttärikahveja tätini ja tämän miehen kanssa Kenkäverossa. Olemme matkalla nykyään jo toimintansa lopettaneeseen Saksala ArtRadius taidekeskukseen, jossa minun on määrä viettää seuraavat kolme kuukautta taideresidenssissä, yksin keskellä metsää, minä ja taide. Kerron sukulaisilleni, että tämä on se vuosi, kun vauva saa vihdoin ihan oikeasti saapua. Miestä ei ole, eikä edes kandidaattia, eikä kolmen kuukauden taide-eristys todennäköisesti asiaa edistä mihinkään suuntaan. Olen täten kuitenkin esittänyt toiveen universumille, nyt vauva saa tulla. Olenhan jo kolmekymppinen.

Toukokuu 2011: Istun pelaamassa baarissa lautapeliä miehen kanssa, jonka tapasin ensimmäistä kertaa muutamaa viikkoa aikaisemmin. Kesken pelin, ilmoitan hänelle, että jos minä saan lapsen, hänen nimekseen tulee Elvis. Pikku Elvis, mies vastaa. Ei tunnu mitenkään hätiköidyltä, että päätämme tehdä Elviksen saman tien. Kuukautta myöhemmin raskaustesti näyttää jo plussaa.

Helmikuu 2012: Äitini asunnossa käy pesukone, kun se pyörittää koneellista koneellisen perään pikkuruisia vaatteita. Olen jo melkein valmis tapaamaan poikani. Vaunut löytyivät kirpputorilta, vaatteita löytyy jo vaikka minkä kokoisia, äitiyspakkauksen laatikko on päällystetty vaaleansinisellä tarralla ja koristeltu perhosin. Kun eräänä sunnuntai-iltana yhtäkkiä lorahtaakin lapsivesi keittiön lattialle, huomaan, etten olekaan valmis. On ainakin tuhat asiaa tekemättä, asunto löytämättä, vaatteet viikkaamatta, vauva laskeutumatta – ei voi mitään, se on menoa nyt.

Tammikuu 2013: Nyt tuo ihana, suunniteltu, todella toivottu hetken mielijohde täyttää kohta jo vuoden. Lueskelin muutama kuukausi sitten päiväkirjojani viidentoista vuoden takaa. Yhdellä ihanalla sivulla oli merkintä: Haluan sitten joskus isona olla aina välillä, edes hetken aikaa, ekstaattisen onnellinen. Tavoite täytetty, ekstaattisen onnellisia hetkiä on ollut tämänkin vuoden aikana useampi.