Strawberry fields forever.

Kuoriais-sota näyttäisi olevan tältä erää ainakin ohi ja minä voitin.

Viimeiset kaksi viikkoa olemme oleskelleet veljeni luona ja lähes joka päivä olemme matkustaneet Vantaalle, jossa minä olen myrkyttänyt, siivonnut, imuroinut, panikoinut, litistänyt kuoriaisia (yhteensä lähes kymmenen kappaletta, joista suurin osa onneksi löytyi kuolleena), itkeskellyt, pyykännyt, raivonnut ja siivonnut vähän lisää (kaikki tämä Kainin roikkuessa kiinni helmassa, kivaa oli).

Kaikki kääntyi kuitenkin loppujen lopuksi parhain päin, sillä ötökät eivät olleetkaan turkiskuoriaisia, vaan vyöihrakuoriaisia (vuokranantaja tutkitutti kuoriasen Yliopiston tutkimuskeskuksessa). Nimi on yhtä ällö ellei ällömpi, mutta hyvät uutiset ovat, etteivät nämä meidän ötökät asu normaalisti ihmisten asunnoissa, vaan ovat luonnonvaraisia. Kyseiset yksilöt ovat vain sattumalta tulleet meille meidän ollessa pitkään poissa (ikkunasta todennäköisesti, tai ullakolta) ja asettuneet taloksi, asunnon ollessa tyhjä ja hiljainen. Ne eivät asu talon rakenteissa tai lattian lautojen alla, eivätkä todennäköisesti tule meille enää takaisin. Ne eivät myöskään yleensä ole kiinnostuneita tekstiileistä, vaikka saattavatkin reikiä tehdä, jos vahingossa vaatekaappiin eksyvät.

Suihkutettuani asuntoon reilun viikon ajan yhteensä viisi pullollista Raidia, päätin luovuttaa ja kutsua ammattimyrkyttäjän hätiin (taloyhtiö onneksi maksoi laskun). Myrkyttäjä kävi, oli avulias ja mukava, totesi, ettei mitään hätää ole (mutta myrkytti varmuuden vuoksi myös ullakon ja kellarin) ja vastaili kärsivällisesti viesteihini usean päivän ajan: ’Iik sohvan takaa löytyi kuollut kuoriainen, vaikka myrkytyksestä on jo kaksi päivää, onko tämä normaalia?!’ (on se kuulemma, myrkky houkuttelee kaikki piileskelevät ötökät ulos koloistaan ja vaikuttaa usean viikon ajan). Myrkyttäjä lisäksi lupasi uusia toimenpiteen, jos kuoriaisia ikinä näkyy, vaikka tältä erää taisinkin vetää pidemmän korren.

Tessa one point, beetles nul.