Vauva harrastaa.
Muskarissa marakassit ovat kivointa.
Mekin ollaan Kainin kanssa käyty aika aktiivisesti näissä eri vauva-alkuisissa harrastuksissa: on vauvajumppaa, vauvauintia ja vauvamuskaria. Lisäksi kiinnostaisi täälläkin blogeissa monen mainostama vauvasirkus, ja toki kuvataiteilija-äitiä kiinnostaa kaikki värikylvyt sun muut taiteiluhommat. Mutta missä menee raja? Kuinka monta tällaista harrastusta voi viikkoon mahduttaa, ennen kuin vauva saa burn out:in jo ennen vuoden ikää? Meillä on noita toistaiseksi kolme viikossa (maanantaisin äiti-vauva-jumppaa, keskiviikkoisin vauvamuskaria ja torstaisin vauvauintia), ja määrä tuntuu sopivalta, varsinkin kun loput päivät menee ystäviä tavatessa ja näyttelyjä kierrellessä – kotona harvemmin päivystetään. Kain on erittäin sosiaalinen, selvästi nauttii toisten lasten tapaamisesta, ja monesti viikonlopun jälkeen onkin havaittavissa pientä kitinää – missä ne kaikki muut vauvat ovat?
Meidän kolmesta harrastuksesta ainoa, mistä Kain ei hirveästi tunnu pitävän on muskari. Ehkä sen järjestetyt aktiviteetit ovat Kainin kaltaiselle vapaalle sielulle liian jäykkiä ja ahtaaksi rajattuja (ai miten niin minun täytyy pysyä omalla alustallani?!). Toisaalta, minusta on ollut hauska oppia siellä uusia lauluja ja loruja, ettei tarvitse kotona laulaa aina samaa vanhaa samaa vanhaa oravanpesää kuusen latvassa. Kotona kun Kain kuitenkin kovasti tykkää lauluista ja musiikista. Ja soittamisesta Kain todella pitää – niinkin paljon, että nyt meiltä löytyy marakassit kotoakin. Mitä pienistä, jos sillä välillä lyö itseään päähän soiton hurmassa.
Äiti-vauva-jumpassa käydään täällä: http://www.liikkunen.fi ja se onkin ihan kivaa, sellaista leppoista loruttelua. Itse olisin ehkä kaivannut naksuvalle, jumiutuvalle, kipeälle selälleni vähän enemmänkin liikuntaa, mutta tosihan se on, että tuollaisissa vauvaharrastuksissa on mentävä vauvan ehdoilla – eikä minun vauvani ainakaan jaksa katsoa kun äiti jumppaa, jos ei itse saa osallistua. Jos joku päivä pääsisi ihan itse vaikka salille, ah onnea. Tai uimahalliin! (Lapsenvahdin paikka vapaana).
Uimahallissa olen siis käynyt viikottain, Kainin kanssa (joskus Kainin isäkin on päässyt mukaan, mutta ei aina). Itse olen varsinainen superuimari – kävin uimassa päivittäin jopa Kainia odottaessani, ja parhaimmillani olen uinut puolitoista kilometriä alle puolessa tunnissa (Olympia-triathlon suoritus, harmi vaan että ne triathlonin muut lajit eivät minulta onnistu sitten millään). Nykyään tahti on huomattavasti hitaampaa, mutta olen kyllä mahdollisuuksien mukaan vieläkin käynyt pitkiä matkoja uimassa. Joten minulle oli tietenkin itsestäänselvyys, että vauva oppii myös uimaan ja oppii myös siitä pitämään. Ja onneksi hän pitää. Alkukesästä oltiin Kainin kanssa lomalla Kreikassa ja jo siellä tuo silloin neljäkuukautinen beibi läpsytteli ja polskutteli vedessä ihan onnessaan, naureskeli vaan kun aallot meni pään yli. Uima-altaassa läpsyttely ei ole ehkä ihan yhtä hauskaa, mutta sitäkin hauskempaa on saada kunnon ohjausta hommaan: viime torstaina Kain ensimmäistä kertaa sukelsi ihan itse. Hän istui altaan reunalla ja houkuttelimme uima-ohjaajan kanssa häntä ankoilla ja muilla leluilla, ja aikansa emmittyään hän sieltä sitten sukelsi – pää edellä molskis vaan. Eikä edes itkua tullut. Oli äiti ylpeä!
Näiden järjestettyjen harrastusten lisäksi ollaan kierrelty Kainin kanssa näyttelyitä. Mainitsin jo, että olen itse kuvataiteilija, taidegraafikko – joten olen yrittänyt vauvalleni vaivihkaa ujuttaa omia kiinnostuksen kohteita. Joten Kain on käynnyt seitsemän kuukauden aikana jo varmaan parissakymmenessä näyttelyssä, useissa avajaisissa, ja osaa jo sujuvasti katsoa varsinkin muotokuvamaalauksia, valokuvia ja installaatioita. Hymyilevät kasvot ja kirkkaat värit ovat hitti, sekä kaikki sellaiset näyttelyt, mihin voi itse osallistua. Helene Schjerfbeckin näyttely Ateneumissa ja Tomás Saracanon näyttely Taidehallissa olivat Kainin mieleen.
Joten yhtä asiaa pohdin: ehditäänkö me sirkukseenkin? Tahtoo, tahtoo, tahtoo!