Kesä, aurinko ja lämpö. Ne kuuluvat yhteen ja nautin niistä valtavasti. Silloin kun saan vaan olla ja rentoutua. Mutta maratonille ne eivät sovi, varsinkaan jos lämpötila huitelee jo +30 asteessa.
Minä ja kuopus ennen lähtöä
Näin oli lauantaina, kun Turussa juostiin Paavo Nurmi Marathon ja mulla oli edessä ensimmäinen maratoni. Puolimaratoneja on takana muutamia ja yksi kymppi. Tämän ekan maratonin oli ensin tarkoitus olla vasta syksyllä, mutta voittaessani osallistumisen Paavolle tammikuun lopulla, lupasin aikastaa sen juoksua. Sitä varten on treenattu pitkin kevättä tammikuusta lähtien. On juostu lyhyitä ja pitkiä lenkkejä, on ollut sadetta ja aurinkoa. Tankkauksenkin olin omasta mielestäni tehnyt todella hyvin, syönyt hiilareita ja juonut North Forcen urheilujuomaa ja vettä. Kaiken piti olla kunnossa.
Lauantaiaamuna heräsin jo puoli kahdeksan aikaan, söin runsaan ja ravitsevan aamupalan, join vielä urheilujuomaa ja otin ihan rennosti. Missään vaiheessa ei tullut pelkoa siitä ettei saisi tuota juoksua läpi vietyä. Lähtöviivalla useiden tuttujen juoksijoiden kanssa höpistiin niitä näitä ja todettiin vaan, että hieman lämmin keli on. Päätettiin lähteä 4.40 jänisten perään ja puhuttiin, että pääasia , että maaliin päästään, koska aikaa ei siinä lämmössä kukaan meistä ensikertalaisista pystyisi juoksemaan. Mittari Paavo Nurmi Stadionilla näytti ennen lähtöä +28 astetta. En ottanut juomapulloja tai -reppua mukaan, koska juomapisteet olivat noin 3,5 km välein, ainoastaan suolatabletteja, energiageeliä ja -tabletteja oli juoksuvyöhön pakattu.
Auringon paisteessa tai melkeinpä paahteessa lähdettiin liikkeelle klo 12 Turun kaupunginteatterin edestä samaan aikaan kuin puolimaratonille osallistuvat. Juostiin kohti Tuomiokirkkoa ja Keskiajan markkinoita, josta reitti kulki Yliopistonkatua pitkin läpi kävelykadun. Keskellä kaupunkia ei tuulenvirettäkään ollut, mutta onneksi matka oli vasta alussa ja kannustajia löytyi katujen varrelta runsain joukoin. Ensimmäinen juomapiste ei tullut yhtään liian aikaisin vastaan, suu alkoi jo tuossa vaiheessa kuivua. Kupillinen vettä ja toinen energiajuomaa. Matka jatkui kohti satama-aluetta ja Ruissalon siltaa. Seuraavaa juomapistettä odotti jo reilun kilometrin juoksun jälkeen.
Mielessäni olin ajatellut, että Ruissalon puolella pääsee juoksemaan enemmän varjossa ja siellä varmaan tuuleekin vähän enemmän. Mutta turha luulo, varjoista ei tietoakaan ja se vähäinen tuuli joka siellä välillä puhalsi ei kuitenkaan viilentänyt ilmaa. Asfaltti hohkasi lämpöä ja sykkeet hyppivät jo reilun 6 km jälkeen yli 170. Jouduin hieman hidastamaan tahtia jotta sain sykkeet alas. 9 km kohdalla kuulin takaa jo huutoja; ”ensiapua tarvitaan nopeasti”. Välitin viestin eteenpäin itsekin huutaen niin kovaa kuin jaksoin. Hetken kuluttua huudettiin takaa päin; ”ambulanssi tilattu, apua tulossa”. Taas sama viesti eteenpäin. Mielessäni ajattelin, että nyt on kyllä pakko itsekin ottaa iisisti, ettei koe samaa kohtaloa. Aurinko paahtoi kuumasti ja ekan kierroksen kääntöpaikka näkyi jo edessä. Mielessäni ajattelin, että kohta on 1/4 matkasta juostu, kyllä mä tähän pystyn. Nuo 4.30 jänikset olivat jo siinä vaiheessa kadonneet muutaman kymmenen metrin päähän ehkä jopa sadan metrin päähän ja kuulin seuraavan jänisparin äänet takaa, no Annin ääni nyt kuuluu vaikka kilometrinkin päästä 🙂 Ajattelin, että jään heidän peesiinsä ainakin hetkeksi jos vaikka sykkeet laskisivat hieman. Turha luulo, ei ne enää alle 165 laskeneet siinä vaiheessa. Ei muuta kuin kävelyksi. Maltoin sentään kävellä noin 100 metriä ja kun sykkeet oli alle 155 lähdin taas juoksemaan, mutta todella varovasti liikaa vauhtia kiristämättä. Vajaa kilometri tuli juostua ja taas sykkeet oli pilvissä ja ei vaan jaksanut juosta. Vierellä meni yksi juoksukoulusa tuttu ja jäätiin samaa matkaa kävelemään ja välillä juostiin. Noin 4 kilometriä mentiin samaa matkaa vuorotellen kävellen ja juosten, tai melkeimpä hölkäten. Vähän Turun linnan jälkeen oli juomapiste, jonka kohdalla kadotin kaverin. Ensin luulin hänen seuraavan perässä, mutta kun seuraavan kerran katsoin taakse, en enää nähnyt ketään tuttua. Tuossa vaiheessa tultiin taas pitkin jokirantaa kohti puolimaratonin maalia ja maratonin toisen kierroksen alkua. Mielessäni kirosin, että olikin pitänyt tulla näin hikinen päivä ja miksi en ajatellut järkevästi silloin talvella ja ilmoittautunut puolikkaalle. Ensimmäinen puolikas meni hitaammin, kuin puolikas koskaan aiemmin omalla kohdallani, 2:26:25. Onneksi kuitenkin sain hieman voimia juostessani ohi ihmismassojen ja kannustajien.
Omat kannustusjoukot olivat tuossa kakkoskierroksen alkupäässä tsemppaamassa, mutta siitä eteenpäin oli juoksu aika yksinäistä. Ei ollut ympärillä muita juoksijoita, ei kannustajia tien varrella keskustasta takaisin sataman suuntaan. Vuorotellen kävelin ja hölkkäsin. Jano oli kova koko ajan. Yritin pitää ajatukset tulevassa kesälomassa ja reissussa. Yritin miettiä talvea ja tuiskussa ja lumisateessa tehtyjä lenkkejä, mutta ei se auttanut. Tässä vaiheessa ajattelin, että en varmasti luovuta, mä tulen maalin juosten vaikka vasta sen 6 tunnin rajan lähestyessä. Ketään tuttuja ei näkynyt, mutta maratonin kärki kyllä tuli vastaan matkalla maaliin. Ne onnelliset pääsevät kohta vilvoittelemaan ja juomaan. Se oli ainoa ajatus joka tuli mieleen.
Vihdoin tuli seuraava juomapiste. Mukaan suolakurkkua, energiajuoma ja vettä, kaikki mikä vaan käteen mahtui. Söin kurkun rauhassa, joi molemmat kupit tyhjiksi ja lähdin hölköttelemään. Käännyin katsomaan taaksepäin ja näin tutut kasvot takana. Vauhtisammakon hieroja, joka oli kisan 5 tunnin jäniksenä tuli takana, taputti olkapäälle ja kysyi onko kaikki hyvin. Tsemppasi vielä, että jaksaa vielä. Jaksoinhan mä, Ruissalon sillan päälle. Alamäki alkoi ja tuntui kummalliselta. Ihan yhtäkkiä silmissä pimeni, havahduin siihen, kun meinasin jo astua ojan puolelle. Hidastin ja samassa tunsin, kuinka hengitys salpaantui. Yritin hengittää rauhallisesti, mutta happi ei kulkenut. Paniikki alkoi jo iskeä, kun muistin, että rauhallisesti nenän kautta sisään ja hitaasti ulos. Molemmat 5 tunnin jänikset pysähtyivät ja kysyivät pärjäänkö. Totesin, että pärjään ja sanoin samalla, että keskeytän nyt ja palaan sillan toiselle puolelle ensiaputeltalle. Ventoline, se on siellä maalialueella mun repussa.
Lähdin hitaasti kävelemään takaisin päin samalla yritin hengittää rauhallisesti ja nieleskelin pettymystä. Edellisellä juoma-asemalla hörpänneeni nesteet tulivat ylös. Ja ehkä vielä vähän enemmänkin. Hetken kuluttua tuttu jänis juoksi ohi ja sanoi, että älä luovuta, pystyt kyllä. Yritin hihkaista, että happi ei kulje, mutta en tiedä kuuluiko mitään. Hengitys vinkui vielä pahasti ja useampi juoksija kysyi pärjäänkö ja tsemppasivat jatkamaan. Revin jo numerolapun pois rinnasta, mutta samalla vielä mietin, että jos sittenkin jatkaisin vielä. Taistelin itseni kanssa, jatkanko kävellen matkaa kohti maratonin maalia vai palaanko ensiavulle. Päätin etten jatka maratonia tällä kertaa. Pääsin sillan puolivälin paikkeille, jossa ensiavun nainen tuli vastaan ja kysyi onko kaikki kunnossa. Muut juoksijat olivat olleet huolissaan ja pyytäneet lähtemään vastaan. Silloin se itku tuli, yritin selittää jotain hengityksestä ja astmasta. Selitin jotain, että kun kyseessä on eka maratoni ja piti juosta maaliin. En edes ole ihan varma mitä kaikkea siinä selitin ja saiko nainen mitään selvää selityksistä.
Hetken aikaa odottelin kyytiä takaisin tapahtuma-alueelle. Samalla kyydillä tuli usea muukin juoksija ja kuulin, että todella paljon keskeytyksiä on ollut. Pääsin maalialueelle ja hoitaja käski istumaan alas ensiaputelttaan vähäksi aikaa. Hengitys alkoi jo olla aika hyvin tasaantunut. Vieressä makasi juoksukoulusta tuttu tyttö tiputuksessa. Toisella puolella oli kolme juoksijaa jääpussit polvien päällä. Lisää apua tarvitsevia tuli koko ajan. Päätin lähteä etsimään miestä ja tytärtä jostain päin aluetta. Suuntasin maalialueelle ja hetken etsiskelyn jälkeen löysinkin heidät, sain repusta Ventolinen ja vettä. Siinä vaiheessa tajusin, mä keskeytin, en juossut maaliin, kuten olin päättänyt. En saanut hakea Finisher-paitaa itselleni.
Hain kuitenkin kassin, jossa oli juotavaa ja syötävää. Söin pullan ja join jonkin energiajuoman. Kävelin kohti parkkipaikkaa ja autoa. Stadionin lämpömittari näytti +30 astetta. Yritin vakuutella itselleni tehneeni hyvän päätöksen keskeyttäessäni tuohon hengityksen salpaantumiseen. Kuitenkin harmitti, en edes tajunnut kysyä miten miehen juoksu meni. Siinä autoa kohti kävellessä sitten kuulin, että ihan hyvin hänen juoksu oli mennyt, kerran oli melkein turhaan pysähtynyt mittaamaan verensokerit. Samalla päätin, että tästä pitää vaan lähteä eteenpäin ja kohti seuraavaa juoksua. Syksyllä uusi yritys maratonin suhteen vaan.
Eilen illalla vielä somea lukiessa tajusin, että päätökseni oli oikea. Tiputukseen joutuneita oli kymmeniä, jossain mainittiin, että maalialueen ensiapuun oli tuotu yli sata juoksijaa. Osa meni ambulanssilla suoraan sairaalaan. Myös yksi tuttu juoksija vietiin maalialueelta sairaalaan nestehukan, lämpöhalvauksen ja auringonpistoksen takia. Hän juoksi 10 km kisan. Ei se pitkä matka tarvitse olla niin kyllä kuumuus tehtävänsä tekee. Onneksi hänkin on kunnossa ja päässyt jo kotiin.
Sunnuntai meni lepäillessä ja akkuja ladatessa. Nyt on uusi viikko aluillaan ja kaksi viikkoa kesälomaan. Jaksaa jaksaa 🙂
Ihanaa heinäkuuta kaikille! Ja kiitokset kaikille, jotka olivat huolissaan tuolla matkan varrella, kiitos myös koko tapahtuman järjestäjille ja sammakkojäniksille. Kiitos myös mukana juosseille tutuille ja tuntemattomille! Iso hatun nosto kaikille, jotka eilen juoksivat urakkansa loppuun ja myös kaikille, jotka yrittivät.
Treenata voi, tankata voi, voit olla päättäväinen ja sisukas, mutta kelille et mahda mitään ja on vaan myönnettävä, että aina ei voi onnistua.
