Miten tätä jaksaa?

Nyt on meidän ensimmäinen Letrozole-kierto ohi. Menkat alkoivat ensin kahden päivän tiputtelulla ja tänään kunnolla. Yritin olla kasaamatta liikaa odotuksia, mutta mitä lähemmäs kierron loppua tultiin sitä toiveikkaammaksi kävi mieli. Olen sanonut itselleni sata kertaa, että ” ET MIETI ONKO SE TAI SE OIRE”. Koska mikään ei ole oire ja samalla mikä tahansa voi olla oire. Minulla on ollut 14 kiertoa, joista en ole tullut raskaaksi ja kaikissa kierroissa on ollut jotakin toisesta poikkeavaa ”oiretta”.

Olen huomannut, että pahinta  yrittämisessä on pelko pettymyksistä. Pelkään omaa suruani ja voimattomuutta kaiken edessä. Päivä jolloin teen kierron ensimmäisen negatiivisen testin ja päivä jolloin kuukautiset alkavat ovat musertavia. Saatan aluksi olla ihan viilipyttynä ja olo on turta, mutta sitten kaikki kauhukuvat hyökkäävät päähän. ”Minusta ei ikinä tule äitiä” ,”En halua mennä ystävieni vauvajuhliin”, ”En halua enempää kummilapsia”, ” Miehestäni ei koskaan tule isää”, ”Vanhempamme eivät saa lapsenlapsia”, ”Mitä teen loppuelämälläni, jos minusta ei tule äitiä” sekä kateus ja katkeruus, jotka tahtomattani vyöryvät päälle ja saavat olon todella hirveäksi ajoittain .

R-A-S-K-A-S-T-A.

Samalla olen helvetin onnellinen ihanan mihen, kivan työn ja hyvien ystävien ansiosta. Lapsettomuus on hirveä peikko, jonka kanssa pitää vaan oppia elämään. Uskon, että myös sen jälkeen, kun lapsi joskus ehkä saadaan. Tuntuu, että tämä on ollut niin iso kriisi ja identiteettiin vaikuttava asia, että se ei vain katoa.

Tajuan kyllä senkin, että olemme alkutaipaleella ja onni saattaa potkaista meitä milloin vain. Mutta sitten on vielä se naurettavin juttu eli jonkin näköinen taikausko siitä, että en voi tulla raskaaksi, jos puhun asiasta tai mainitsen ”sitten, kun meillä joskus on vauva” Heti tulee syyllinen olo.

Sekä se TUNNE. Tunne siitä, että minä en voi tulla raskaaksi. Se ei tunnu mahdolliselta. Tiivistettynä: Elämä on yhtä vuoristorataa. Vuoristorataa, jossa on välissä  ikuisuudelta tuntuvia pysähdyksiä.

Ilmoitin itseni Simpukka Ry:n Lapsitoive-vertaisryhmään. Kerroin asiasta miehelle ja hän sanoi haluavansa tulla myös. Ei perkele, että itketti sekin. Mieheni joutuu lapsettomuudesta kärsivien vertaisryhmään. Tuntuu niin surullisesta toisen puolesta. Jotenkin tämä surettaa minua. On sydäntäsärkevää nähdä hänen kasvoillaan edes häivähdys surusta tähän asiaan liittyen. Ja hän on sanonut samaa minulle. Että pahinta on nähdä minut niin rikki. Mies on aina todella positiivinen ja osaa ottaa tämän huomattavasti rauhallisemmin, kuin minä. Yritän ottaa hänestä mallia ja nauttia kaikesta ihanasta mitä meillä on elämässä, sillä se kai se on miten tätä voi jaksaa.

Kärsitkö itse lapsettomuudesta? Miten jaksat? 

Kuulen myös mielelläni muiden kokemuksia (kaikenlaisia!) aiheesta.