Ero – ei mennyt elämä ihan niin kuin Strömsöössä

Ehkäpä yksinhuoltajuudesta kertovan blogin ensimmäisiin teksteihin kuuluu
tarttuminen siihen, miksi tässä tilanteessa oikein ollaan.

Esikoinen on siis 6-vuotias ja ero tuli hänen ollessaan todella pieni. Mikään
nuorin synnyttäjä en todellakaan ollut, mutta silti pienen lapsen lisääminen
parisuhteeseen räväytti ne ongelmat silmille ja ehkä näytti ainakin sen toisen
puoliskon osalta sen kypsymättömyyden.

Jos ero pitäisi tiivistää yhteen asiaan, niin ehkä se olisi klassisesti erilaiset
elämäntavoitteet.

Kun itsellä fokus suuntautui lapseen ja tulevaisuuteen perheenä, tuntui miehellä
mieli suuntaavaan enemmänkin siihen, mitä kaikkea ei vielä ollut tullut koettua.

Yksinhuoltajana oli siis oltua melkein heti esikoisen syntymästä asti, vaikka sitä
periaatteessa vielä oltiinkin yhdessä. Itse hoidin kotia, kun mies kokeili mitä
kaikkea kivaa löytyy maailmalta.

Eikä ne lapsen kasvatusperiaatteetkaan tuntuneet kohtaavan. Koen kuitenkin
juuri niin, että niiden periaatteiden pitää kohdata, vaikka tavat olisikin vähän
erilaiset.

Jos siis on vauva mielessä niin puhukaa ihmeessä! Tosi kliseistä, mutta sillä on
ihan oikeasti merkitystä onko sen toisen puoliskon mielestä ihan sama oppiiko
lapsi nukkumaan itsenäisesti 2- vai 6-vuotiaana.

Ongelmia siis tuli heti esikoisen syntymän jälkeen. Ilmeisesti tämä on ihan yleistä että ekan jälkeen on haasteita.

Ihan aluksi niitä kesti kuunnella vähän aikaa, mutta kun toinen lapsi sitten yllätti vuoden sisään
tulostaan, niin… Tiesin aika heti, että se oli nyt siinä.

Nuorimmainen syntyi siis yksinhuoltajuuteen. Lähes kaikki odottamiseen ja
uuteen vauvaan keskittymiseen liittyvä tuli hoidettua yksin.

Olihan se ero kova paikka, eikä sitä helpottanut se, että molemmat taaperot oli
niin pieniä. Ehkä tietyllä tapaa se kiire ja muu ajateltava oli onni.

Ei voinut jäädä pelkäämään tai pohtimaan omaa pahaa oloa liiaksi, kun piti konkreettisesti yksin
hoitaa, että lapset saivat syödäkseen ja nukkuakseen.

Toisaalta kolikolla on toki se kääntöpuolikin, enkä suosittele ihan samaa rumbaa
kyllä muille.

Jälkikäteen on oppinut miten tärkeä on, että ne negatiivisetkin
tunteet käsittelee ajallaan eikä pistä vain piiloon. Varsinkin yksinhuoltajana on
niin tärkeä, että pitäisi kiinni omasta hyvinvoinnistaan – lapset kyllä alkavat
oireilemaan jos äiti (tai isä) ei jaksa kotona.

Tässäpä siis pikaisesti se katsaus siihen, miten tieni yksinhuoltajana alkoi ja ne
opit, joita tämäkin käänne elämässä opetti.