Olen aina ollut hyvin perhekeskeinen. Siitä johtui osaltaan aikanaan myös se, miksi huonoa suhdetta yritti saada toimimaan. 

Inhotti myöntää, ettei se perheidylli ollutkaan kestävää. 

Lähipiirin merkitys omassa elämässä on aina ollut suuri, mutta näin yksinhuoltajana sen merkitys on kasvanut entisestään.

Ihan oikeasti on hetkiä, joista en olisi selvinnyt ilman omaa ”perhettä”.

”Perhe” siksi, että lähipiirini ei todellakaan koostu vain sukulaisista, vaan siihen kuuluu tosi tiivis joukko lähimpiä ystäviä.

Minulla ei ole sisaria, joten omat ystävät ovat aina olleet niitä siskoja ja veljiä. 

Vanhemmat ovat antaneet minulle hyvät lähtökohdat elämään ja toivon aina, että omat lapseni olisivat yhtä onnellisia omasta lapsuudestaan kuin minä olin.

Toki tämän sanoessa tuntee aina sen piston siitä, että heiltä puuttuu arjesta molemmat vanhemmat ja väkisin esimerkiksi huomion antaminen yksinhuoltajana on vaikeampaa… 

Minulle lähipiirin, niin vanhempien, että ystävien, merkitys on parhaimmillaan konkreettisia tekoja, mutta myös tuntemus siitä, että aina on joku joka nappaa kiinni. 

Varsinkin näin koronavuonna, kun sitä joutui eroon niistä omista lähimmäisistä fyysisesti, on juuri se henkinen tuki tullut entistä tärkeämmäksi. Vaikkei ole päässyt näkemään tai saanut samanlaista apua vaikkapa lastenhoitoon, on silti tiennyt, että tuki ja turva on vain puhelinsoiton tai tekstiviestin päässä. 

Pyrin huomioimaan ja muistuttamaan lähipiiriäni heidän tärkeästi roolista säännöllisesti, mutta olemaan myös saatavilla heidän avuksi. 

Jos koskaan mietit kuinka joku ystävä pärjää, niin muista, että:

• Ihan normaali tekstiviesti, jossa kysytään kuulumisia, voi ilahduttaa ja olla todella tärkeä muistutus, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät
• Puhelu tai yllätysvierailu piristyttää, eikä siihen tarvita koko päivää, vaan jo muutama minuutti toisen ihmisen seurassa on mukava
• Älä aina vain kysy, vaan tarjoa ihan konkreettista apua. Monet voivat kokea vaikeaksi pyytää tai hyväksyä apua, joten joskus kannattaa vain ottaa tuumasta toimeen

Mikä parasta, toisen huomioiminen tuo ihan oikeasti itsellekin hyvän mielen!

Melko pian eron jälkeen päätin rentoutua (heh, heh) hakemalla opiskelemaan.

Olin halunnut jatkaa opintojani jo jonkin aikaa, jotta urakehitys pysyisi kohdillaan. Esikoisen syntymä pätkäisi nuo ajatelmat aikanaan, mutta eron tultua päätin tarttua härkää sarvista ja suuntasin koulun penkille.

Minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta jättäytyä ihan vain opiskelija-arkeen. Yksinhuoltajana kulut on melkoiset ja vaikka lähipiiriltä saakin apua, myös rahallisesti, halusin silti pysyä itsenäisenä. Niinpä päätin yhdistää opiskelun ja työn – ai niin, ja äitiyden.

Ei ehkä se rentouttavin päätös elämässä, mutta muistelen silti sitä kiirettä tietyllä lailla kiitollisena.

Kun sitä juoksi vähän pää kolmantena jalkana vuodenpäivät, ei ihan moni juttu enää hetkauta.

Mitä sanoisin opiskelun, työn ja äitiyden yhdistämisestä? Jos jotain vinkkejä omien kokemuksien pohjalta voisin jakaa, niin ne olisivat:

Tee selkeät ja realistiset aikataulut – oma pahin moka on ollut yliarviointi, joka on todella paha tapa saada itsensä palamaan loppuun.

Olen opetellut tuntemaan omat rajat sen suhteen, mitä pystyn saavuttamaan

Hyödynnä koulun, ystävien ja työpaikan antama apu – apua kyllä on olemassa, kunhan sitä vain osaa pyytää ja etsiä.

Esimerkiksi monet oppilaitokset ovat onnistuneet tarjoamaan erilaista apua, olipa kyse sitten tutoreista tai etä-opintomahdollisuuksista.

Lähipiiristä pitäisi löytyä henkilöitä, jotka voivat auttaa (ja jos ei, niin kannattaa miettiä lähipiirin uusimista!) ja työpaikallakin ollaan kyllä monesti joustavia.

Priorisoi unensaanti – opiskelun ja työn tekeminen vaatii ihan oikeasti sitä unta ja pienten lasten äitinä turvauduin välillä päiväuniin. Yön yli pänttääminen ei todellakaan tee hyvää opiskelijaa, äitiä eikä työntekijää.

Kyseessä on siis omasta mielestäni vain ja ainoastaan järjestelykysymys saada homma toimimaan.

Toimiko se itsellä alusta alkaen? Ei todellakaan!

Kuten sanoin, kuvittelin lukevani tenttikirjat tunnissa ja jaksavani töiden jälkeen kirjoittaa vielä muutaman esseen. Kun sitten vihdoin tajusin ruveta aikatauluttamaan realistisesti, alkoi opinnot sujumaan oikeastaan nopeammin. Ymmärsin myös vetää rajat – en ottanut jokaista ylityömahdollisuutta, sillä tiesin, että se olisi opinnoilta pois.

Ihminen voi kuitenkin olla monta eri roolia samaan aikaan, jos niin vain päättää!