Ehkäpä yksinhuoltajuudesta kertovan blogin ensimmäisiin teksteihin kuuluu
tarttuminen siihen, miksi tässä tilanteessa oikein ollaan.

Esikoinen on siis 6-vuotias ja ero tuli hänen ollessaan todella pieni. Mikään
nuorin synnyttäjä en todellakaan ollut, mutta silti pienen lapsen lisääminen
parisuhteeseen räväytti ne ongelmat silmille ja ehkä näytti ainakin sen toisen
puoliskon osalta sen kypsymättömyyden.

Jos ero pitäisi tiivistää yhteen asiaan, niin ehkä se olisi klassisesti erilaiset
elämäntavoitteet.

Kun itsellä fokus suuntautui lapseen ja tulevaisuuteen perheenä, tuntui miehellä
mieli suuntaavaan enemmänkin siihen, mitä kaikkea ei vielä ollut tullut koettua.

Yksinhuoltajana oli siis oltua melkein heti esikoisen syntymästä asti, vaikka sitä
periaatteessa vielä oltiinkin yhdessä. Itse hoidin kotia, kun mies kokeili mitä
kaikkea kivaa löytyy maailmalta.

Eikä ne lapsen kasvatusperiaatteetkaan tuntuneet kohtaavan. Koen kuitenkin
juuri niin, että niiden periaatteiden pitää kohdata, vaikka tavat olisikin vähän
erilaiset.

Jos siis on vauva mielessä niin puhukaa ihmeessä! Tosi kliseistä, mutta sillä on
ihan oikeasti merkitystä onko sen toisen puoliskon mielestä ihan sama oppiiko
lapsi nukkumaan itsenäisesti 2- vai 6-vuotiaana.

Ongelmia siis tuli heti esikoisen syntymän jälkeen. Ilmeisesti tämä on ihan yleistä että ekan jälkeen on haasteita.

Ihan aluksi niitä kesti kuunnella vähän aikaa, mutta kun toinen lapsi sitten yllätti vuoden sisään
tulostaan, niin… Tiesin aika heti, että se oli nyt siinä.

Nuorimmainen syntyi siis yksinhuoltajuuteen. Lähes kaikki odottamiseen ja
uuteen vauvaan keskittymiseen liittyvä tuli hoidettua yksin.

Olihan se ero kova paikka, eikä sitä helpottanut se, että molemmat taaperot oli
niin pieniä. Ehkä tietyllä tapaa se kiire ja muu ajateltava oli onni.

Ei voinut jäädä pelkäämään tai pohtimaan omaa pahaa oloa liiaksi, kun piti konkreettisesti yksin
hoitaa, että lapset saivat syödäkseen ja nukkuakseen.

Toisaalta kolikolla on toki se kääntöpuolikin, enkä suosittele ihan samaa rumbaa
kyllä muille.

Jälkikäteen on oppinut miten tärkeä on, että ne negatiivisetkin
tunteet käsittelee ajallaan eikä pistä vain piiloon. Varsinkin yksinhuoltajana on
niin tärkeä, että pitäisi kiinni omasta hyvinvoinnistaan – lapset kyllä alkavat
oireilemaan jos äiti (tai isä) ei jaksa kotona.

Tässäpä siis pikaisesti se katsaus siihen, miten tieni yksinhuoltajana alkoi ja ne
opit, joita tämäkin käänne elämässä opetti.

Tervetuloa blogiini!

Uuden aloittaminen on monesti aika vaikeaa. Ja hieman kankealta tuntuu tätä blogiakin kirjoittaa, mutta niin monesta on elämässä selvitty, etteiköhän tässä yksi blogikin hoidu. Joten ei kun aloitetaan…

Hei vaan kaikille, olen 30-vuoden kieppeillä oleva yksinhuoltajaäiti, joka haaveilee lomasta lasten kanssa aurinkorannalla ja siitä päivän neljännestä kahvikupista.

Taaperoni ovat aina iloinen 5-vuotias ja sitäkin menevämpi 6-vuotias. Kyllä vain, lapset tuli tehtyä melkein yhteen syssyyn. Esikoisen syntymästä asti elämä on ollut melkoista hulinaa.

Lasten isä on jonkin verran mukana kuvioissa, mutta yksinhuoltajana on tullut oltua lähes koko aika lasten kanssa.

Ero tuli lasten ollessa ihan vauvoja ja vaikka niin oli ehdottomasti parempi, ei tilanne tietenkään ollut sitä mitä elämältä odotin. Ajan myötä olen sopeutunut elämääni yksinhuoltajana, mutta helpolla se ei ole tapahtunut.

Miksikö sitten blogin kirjoitus?

Sain idean kirjoittaa blogia jotta voisin käsitellä tunteitani, tapahtumia ja tulevaisuutta. Yksinhuoltajana ei aina ole helppo toteuttaa itseään, mutta koen, että kirjoittaminen on tähän oiva keino.

Sitä kun voi tehdä milloin tahansa ja lähes missä tahansa! Parhaillaan kirjoitan tätä juttua, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja nautiskelen samalla (vain hieman terästetyn) iltateen.

Toki ilahdun suunnattomasti jos tästä blogista irtoaa ajatuksia ja vinkkejä myös lukijoille.

Itsekin blogien suurkuluttajan tiedän, että tekstit voivat antaa todella paljon. Tavoite ei ole tietenkään olla mikään vinkkikorneri, mutta toivon, että lukijat voivat samaistua kuitenkin juttuihin ja olla mukana elämän käänteissä.

Mitä voit blogilta odottaa?

Ihan melkein kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kuten sanoin, tämä tulee olemaan vähän niin kuin omaa terapiaa – kokemuksia yksinhuoltajuudesta iloine ja suruineen.

En vielä tiedä tarkkaan juuri mistä kirjoitan ja milloin, mutta haluan jakaa palan menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaa.

Toki jos tulee toiveita, niin kuuntelen mielelläni, mitä haluatte mahdollisesti minun käsittelevän.

Ensi kerralla sukellan todennäköisesti juuri yksinhuoltajuuden alkuun, sillä se on kuitenkin se oman tarinana suurin käännekohta.

Pyrin kirjoittamaan juttuja säännöllisesti, mutta toki kaikki pienten lasten vanhemmat tietää, että säännöllisyys ei aina ole kovin helppoa… mutta siihen pyritään kaikesta huolimatta.

Mukava siis jos tämän luettuasi haluat kuulla lisää!