Jäsentymätöntä horinaa pitkän kaavan mukaan

Heippa taas tauon jälkeen. Nää blogilomat selittyy paitsi armottomalla laiskuudella ja aikaansaamattomuudella myös työllä, joka vie aina silloin tällöin kaiken hereilläoloajan. Nyt oli aluksi kyse tuosta viimeisestä, sen jälkeen tuli alakuloa.

Oli tarkoitus kirjoittaa tuon viimeksi linkkaamani biisin jälkeen syistä miksi sinne ulos ei selvästä ohjeesta huolimatta niin usein tule lähdettyä. Syitä millä kerron ihan julkisesti miksen mene, on nää selvät: ei ole aikaa, ei enää jaksa ja erityisesti se ettei ole aikaa eikä jaksamista toipua bilettämisestä päivätolkulla. Koska näin se vain on. Joko ikä tai sitte harjaantumattomuus aiheuttaa sen, että pitkän kaavan mukaisten baari-iltojen jälkeen menee eka päivä ihan vaan krapulassa mutta senkin jälkeen vielä päivä tai kaks vähän toistaitoisena.

Mutta kyllä suurin syy on oikeasti se, että ei mulla ole oikein sellaisia kavereita kenen kanssa voisi lähteä ulos. Jo pariutuneet ei tunne tarvetta muuhun kuin kotona nysväämiseen ja ilmeisesti niitä sinkkukavereita ei vaan oikein ole. Tai sitten niitten ajatukset mukavasta ajanvietosta eroaa radikaalisti. Ja treffit, no, lienee selvää että niistä ei säännölliseksi ajanviettotavaksi vain ole, ainakaan minun kohdallani.

Jossain vaiheessa totesin, että ei se, että mulla ei ole ”sopivanlaisia” kavereita voi estää minua tekemästä asioita mitä haluaisin. Moneen menoon oonkin sitten opetellu menemään ihan yksin. Keikoille voi ihan hyvin mennä, samoin leffaan ja usein myös käymään yhdellä. Puhelin pelastaa tylsyydeltä mutta sulkee myös pois mahdollisen juttuseuran. Ja on myönnettävä, että eihän se aina ole kivointa yksin. Lisäksi näen mielessäni sen kuvan miltä näytän monen päässä: se vähän outo hömpsähtäneen näkönen vanhempi nainen joka suunnilleen juttelee ja nauraa yksikseen. Eikä se tavallaan ihan väärä kuva ole, mutta ei asiat ole niin yksinkertaisia.

Nyt kun sain taas yhden työurakan valmiiksi viikonlopun edellä, olin ihan valmiina tavalliseen vapaa-aikaan ja lähtemään vaikka ulos. Mutta kun sitä seuraa ei löytynyt, niin olen sitten maannu sängyssä koiran ja Netflixin kanssa ja tuntenu oloni tavallistakin yksinäisemmäksi. Lisäksi on vielä isänpäivä ja näköjään kaikki ikäiseni viettää sitä oma perheen kanssa. Ei siis enää oman lapsuudenperheen kanssa, vaan omien lastensa kanssa.    

Ei tää oikeasti niin vakavaa ole ku miltä kuulostaa, tiistaina viimeistään oon jo taas ihan ok. Mutta näitä tunnelmia on vaikea selittää sillon kun on ok. Ja jotenkin koen, että nää tuo vastapainoa hassuille treffisattumuksille. Että kaikkien juttujen takana on aina oikea ihminen.