Moikka.

Haluan ihan aluksi kertoa itsestäni sen verran, että en ole ikinä ennen mitään blogia tehnyt ja se varmasti näkyy jollain tavalla. Jos ei tämän blogin kirjoittaminen hyödytä ketään muuta, kuin minua, niin sekin riittää. Myönnän kyllä että jännittää ihan hirveesti, mitä tästä tulee!

Mistä yliajattelen? 

Miksi yliajattelen? 

Mitkä asiat triggeröi yliajatteluani josta seuraa stressi? 

Näiden kysymysten ääreen voin jäädä miettimään lapsuuttani ja mitä muistoja se on jättänyt minulle tähän asti.

Varhaislapsuudessani olin omasta melko kiltti, tai ainakin näin on sanottu minusta. Kuitenkin oli sitä omaa jääräpäisyyttä. Varhaislapsuudestani voin sanoa että se oli kivaa aikaa. En muista juurikaan negatiivisia puolia. Olen kotoisin pienestä kylästä, pohjoisesta. Vartuin rauhallisella maaseudulla josta oli muutama kymmen kilometri kaupoille. Pienenä tanssin, esiinnyin perheeni edessä vaikka minkälaisena hahmona, lauloin ja piirsin paljon. Taiteellinen puoli on vahva, joka näkyy nytkin aikuisiällä. Mutta enemmänkin meikkaamisessa.

Hyppään heti siihen aikaan, jonka uskon kertovan jotain pientä kipinää liiallisesta murehtimisesta. Joten aloitan siitä, kun olin päiväkodissa.

Muistan, kuinka tykkäsin olla paljon omissa oloissani. Kerran leikin yksinäni nukkekodilla ja yksi lapsista tuli kysymään että miksi leikin yksin. En osaa sanoa miksi ärsyynnyin tuosta kysymyksestä ja mutisin vain jotain että ‘’koska haluan’’. En oikein osannut vastata siihen muuta. Se oli mielestäni vähän outo kysymys ja miksi kaikkeen leikkiin tarvitaan aina toista kaveria?

Vaikka tykkäsin olla silloin tällöin omissa oloissani, tai ainakin pienissä piireissä, niin muutamia leikkikavereita sain silti.

Päädyin myös sellaisiin tilanteisiin joihin en oikeasti ollut kiinnostunut osallistumaan. Leikkeihin, jotka olivat tyynysotaan liittyviä tai jotain muuta vastaavaa. Tunne oli sellainen jo silloin, että ‘’Mitä jos sanon ei tuohon leikkiin? Sitten kukaan ei leiki minun kanssani!’’… Olin enemmän sellainen joka tykkäsi leikkiä koti-leikkejä. Niin nukkekodilla, kuin ihan konkreettisesti. Yksin tai yhdessä.

Sellainen ‘’hauska’’ muisto on myös, kun päiväkodin pihalla sijaitsi liukumäki. Kun jonossa mentiin vuorotellen mäkeä alas, niin edessäni vuoden vanhempi poika letkaisi että ‘’Et uskalla laskea alas’’. En sanonut mitään. Pieni uhma, tai enemmänkin palo syntyi sisällä ja minullahan oikeasti pelottikin laskea se alas. Olihan se liukumäki niin korkeallakin. Ajattelin jo siellä liukumäen yläpuolella että en saa olla heikko. Ja pojan  lauseen kuultuani laskin sen mäen alas vaikka hammasta purren. Fiilis oli sen jälkeen pienellä lapsella oikein ylpeä ja cool olo. Ei sen jälkeen kuulunut mitään enää letkautuksia. Ja minähän jatkoin mäen laskua.

Pieniä muistoja jotka ovat kuitenkin jääneet kovin mieleeni. En usko että ei ole ketään, kenellä ei olisi tapahtunut epämiellyttäviä hetkiä lapsuudessa. Sehän on osa kasvua ja elämää. Äskeinen teksti sai jo miettimään, että mitä jos ylireagoin tätä muistoa? Liittyykö tämä mitenkään päällimmäiseen kysymykseeni: Mistä yliajatteluni johtuu? Tuostahan on niin monta vuotta, voiko tuota tilannetta edes yhdistää yliajatteluuni? Yliajattelenko nytkin?

Yliajattelu on melko yleistä, mutta miksi se silti tuntuu, kuin olisi yksin asian kanssa? Minullahan on rakastavat läheiset ympärilläni. Mikä hätä minulla edes on? Olenko vain itsekäs ja omaa napaani tutkiva? Kysymyksiä tulee koko ajan lisää, enkä kaikkeen voi heti löytää vastausta. Eikä kaikkeen välttämättä tarvitse edes. Mainitsen että nämä ovat minun muistojani, ja miten olen itse ne kokenut.

Näihin miljooniin kysymyksiin onkin hyvä lopettaa ensimmäisen ajatustakun auki kampaus. <3

15.6.2022