Voisin myös sanoa eläväni unelmaani
Tärkein kysymys raskaaksi tultuani oli kysymys keski-iän vapaudesta, joka pikkulapsiarjen jälkeen häämötti jo jossain taivaanrannassa. Vapaus mennä ja tulla, matkustaa ja muuttaa minne haluaa miettimättä päiväkotimatkoja. Vapaus keskittyä valitsemaansa työhön, joka antaa yhteyden ja merkityksen kokemuksen. Vapaus viettää elämänsä arki-iltoja jollain muullakin tavalla kuin nukutushärdellin epätoivoisessa kurimuksessa. Vapaus olla, kokea ja ajatella eikä aina suorittaa, suunnitella ja kontrolloida.
Se unelmoimani, kipeästi kaipaamani vapaus karkasi tämän yllätysraskauden myötä taas vuosien päähän. On vain tyydyttävä siihen, että elämässä ei yleensä saa, mitä haluaa, vaan jotain ihan muuta.
Vai karkasiko sittenkään? Voisiko kolmen lapsen kanssakin elää unelmaelämää?
En koskaan haaveillut isosta perheestä, vaikka halusinkin kokea, millaista on olla äiti ja vaikka halusinkin tarjota ainokaiselleni myös sisarussuhteen. Useimmat haaveeni ovat siis liittyneet siihen, mitä teen kun olen vapaa, ilman vastuuta laumasta pikkuapinoita. Nykyiset haaveeni ovat itse asiassa paluuta siihen, mitä kaikkea koin, mistä nautin ja mitä haaveita toteutin ennen kuin minusta tuli useamman lapsen äiti: kaukomatkoja, luontoseikkailuja, romantiikkaa, uppoutumista luoviin projekteihin… Sekä rikkoutumatonta rauhaa ja hiljaisuutta aina, kun sitä tarvitsin.
Sitä ei ole eikä tule nyt vähään aikaan. On tullut aika heittää taas matkailulehdet interraileineen ja viidakkovaelluksineen paperinkeräykseen, aika lakata selailemasta Oikotien asuntohausta mummonmökkejä jossain tiettömien taipaleiden päässä. Rakastamani fyysistä kuntoa vaativat tai myrkyllisiä maalihöyryjä sisältävät työt ja yrityshaaveet jätin jo tässä vaiheessa raskautta, ja aloitan ensi kuussa osa-aikaisesti muissa hommissa. On aika ajatella haaveet uusiksi. Olen lopulta surrut ja itkenyt vapauden menoa tarpeeksi, ja valmis näkemään, minkälaista unelmaelämää juuri nyt elän.
Ei ole sortoa, nälkää eikä sairautta. On koti, lapsia ja kumppani. On mukavia sukulaisia ja muutama luotettava ystävä. Viime viikolla teimme kesälomareissun Lappiin, ja sain hengittää puhdasta tunturi-ilmaa. Silti Helsinkiin paluukin oli hyvä.
Jos minulla jossain on koti, on se tässä kaupungissa. Unelmoin aikanaan myös pienestä perheestä ja kodista 50-luvun pihapiirissä, ja nyt minulla on se. Vaikka haaveilen aina järvenrannoista ja nautin jopa Lapin karusta kauneudesta, oli ihana palata etelän rehevään, lempeään kesään. Helsinki tuntui yllättävän rauhalliselta, kuin se huokaisisi kesän jälkeen muualta Suomesta tulleiden turistien lähdettyä ja ennen opiskelijoiden tuloa. Poissa oli lomapaniikki ja Linnanmäkeä etsivät perheet, jäljellä vain asukkaat.
Tunsin taas pitäväni tästä puistoisasta, metsäisestä ja merellisestä kaupungista, jonka asukkailla on niin monenlaisia tarinoita. Siinä missä Ylläksen ympäristöön rakennetut lomakylät ja tunturia rumentavat hiihtohissit tuntuivat luonnonmaiseman rienaukselta, sopivat tänne Helsinkiin vuosisatojen ja -kymmenien saatossa syntyneet rakennukset jo juurevasti ympäristöönsä, aivan kuin valtavat muurahaispesät lappilaisten mäntyjen juureen. Hyvä täälläkin on hengittää. Taloyhtiön pihalta ovat kaikki kolmisenkymmentä alle kouluikäistä lapsukaista palanneet päiväkotiin, ja suurten koivujen alla vallitsee rauha. Lähiöpihan puut antavat omenaa ja kirsikkaa, pensaissa on lasten jäljiltä jäljellä vielä herukkaa ja karviaista. Jos jonnekin on jäätävä, olkoon se sitten täällä.
Vapaus on vaativa laji. Se antaa paljon, mutta en ihmettele, että moni valitsee vapaaehtoisesti tutut kaavat. Sillä tavallaan tämä on paljon helpompaa: elää tuttua latua, jolla kukaan ei odota minulta muita ihmeitä kuin lapsen synnyttämisen; latua, jolta itse en odota muita ihmeitä kuin uuden pikkuihmisen kohtaamisen.
Ei sen tarvitse olla unelmaa. Riittää, että se on elämää.
