Raskaus onkin sairaus?
Kautta aikainhan se on tiedetty, että raskauden ja synnytyksen aikana ihminen kärsii monenlaisista kivuista ja vaivoista, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Silti itse raskautta ei ymmärrettävistä syistä luokitella sairaudeksi – edes silloin, kun se on ei-toivottu tai päättyy onnettomasti keskenmenoon. Päinvastoin, asiassa on menty toiseen ääripäähän: kaikki naisen hedelmällisyyteen liittyvät oireet, kivut, vammat ja vaarat pyritään normalisoimaan ”naisen elämänkaareen luonnollisesti kuuluvina tapahtumina”. Näin jokin kätilöliiton ulostulo taannoin kuvasi synnytystä – siis yhtä ihmiselämän tilastollisesti vaarallisinta hetkeä ja potentiaalisesti erittäin traumatisoivaa tapahtumaa. Useimmat synnyttäneet naiset tietävät, että raskaudenaikaisesta vaivavalikoimasta löytyy kaikenlaista kammottavaa kiusaa ja kidutusta pahoinvoinnista hypermeesiin ja liitoskivuista supistuksiin.
Siksi olikin äärimmäisen virkistävää lukea Lääkärilehden artikkeli, jossa pohdittiin, voisiko raskauden luokitella sairaudeksi. Tätä näkökulmaa olen odottanut yleiseen keskusteluun yllätysraskauden alusta alkaen – tai oikeastaan jo ensimmäisen raskauden ensioksennuksesta alkaen. Onko raskaus sairauteen verrattava tila – tai kehon näkökulmasta jopa sairaus?
Kyllä!!!! Huutavat kaikki ne maailman naiset, joiden kuukausia kestävä pahoinvointi, oksentelu, uupumus, liitoskivut, vuodelepoa vaativat supistelut (ja myös ne erittäin ikävät peräpukamat) eivät ole saaneet osakseen juuri mitään myötätuntoa, koska ”raskaus ei ole sairaus”. Kyllä!!! Huutavat he, joiden synnytykset ovat olleet äärimmäinen, kidutukseen verrattava kipukokemus, sekä he, joiden toipuminen alatiesynnytyksen vaurioista tai sektiosta on vienyt kuukausia, ja joiden lihaksisto, ryhti tai kehon hermotus eivät kuntoutuksesta huolimatta koskaan ole palautuneet ennalleen ja aiheuttavat jatkuvaa vaivaa.
Ei missään nimessä, kauhistuvat he, joiden raskaus on ollut toivottu ja päättynyt hyvin, joilla raskaus on ollut oireeton tai lieväoireinen tai synnytys on ollut voimaannuttava, ihmeellinen tapahtuma. Syntymä kuuluu ihmiselämään yhtä kiinteästi ja luonnollisesti kuin kuolema, ja on vaikea ajatella sitä sairautena. Varsinkin, kun vaikeankin raskauden onnistunut tulos on maailman ihanin ja rakkain olento: oma lapsi.
Silti raskauden ymmärtäminen sairautena ehkä kannattaisi. Se parantaisi motivaatiota oireiden lievitykseen ja selkeyttäisi monia asioita. Jos ei-toivottu raskaus, siis pahoja oireita aiheuttava ja isoja riskejä sisältävä tila, luokiteltaisiin sairaudeksi, olisi se selvä peruste ehkäisyn ja abortin tarjoamiseen kaikille sitä tarvitseville osana terveydenhuoltoa. Tällä hetkellähän ehkäisy on Suomessakin omakustanteista ja aborttia ei monissa maissa tarjota lainkaan.
Tietenkin kaikki riippuu vain määritelmästä. Periaatteessa siittiö voidaan nähdä kehon ulkopuolisena patogeeninä, joka aiheuttaa monia epämiellyttäviä ja terveydelle vaarallisia oireita. Raskaus on sairaus myös siinä mielessä, että se voi johtaa kuolemaan, jos lääketieteellistä hoitoa ei ole tarjolla esim. raskausmyrkytyksessä tai vaikeassa synnytyksessä. Toisaalta parhaassa tapauksessa raskaus päättyy onnistuneeseen synnytykseen ja paranee itsestään (kuten myös moni sairaus), vaikka synnytyksen jälkeinen toipumisaika onkin pitkä. Oma kehoni ja mieleni palautui uuteen, synnytyksen jälkeiseen normaaliin (sen verran kuin palautui) vasta imetyksen päättyessä. Tämä päti kaikkiin kolmeen raskauteen.
Mutta sitten tulevat vielä ne raskauden (eli viime kädessä siittiö-patogeenin) aiheuttamat hormonaaliset ja henkiset tilat, joista moni muussa tilanteessa luokitellaan ilman muuta hoitoa vaativaksi tilaksi.
Itse tajusin vasta tässä hiljattain kärsineeni ensimmäisen raskauden ja synnytyksen jälkeen post-traumaattisesta stressioireilusta. Älysin sen lukiessani listaa PTSD-oireista, joita traumaattisesta tapahtumasta hengissä selvinneet kokevat.
Näinkö synnytyksen jälkeen uhkia ympäristössä ja pelkäsinkö jatkuvasti pahinta? Kyllä. (Mutta toisaalta, eivätkö kaikki kunnon äidit pelkää jatkuvasti, että jälkeläinen heittää henkensä ellei jatkuvasti skannaa ympäristöä uhkien varalta?) Olinko ärtynyt, säikky, jatkuvasti varuillaan ja valppaana? Kyllä. (Mutta eikö jokainen uusi äiti ole?) Oliko minulla tarve elää jatkuvasti mielessään uudelleen epämiellyttäviä tapahtumia? Kyllä. (Synnytystarinathan ovat useimpien vauvatapaamisten pääteema!) Toisaalta minulla oli halu unohtaa tapahtunut, mutta se on mahdonta flash backien takia. (Fyysiset fläshärit olivat pahimpia – vapina, huimaus, pahoinvointi ja sydämen hakkaaminen aina, kun vauvatapaamisissa synnytys tuli mieleen.) Seilasiko hermosto yli- ja alivireyden välillä: yhtenä hetkenä superpirteä ja seuraavaksi aivan voimaton? Kyllä. (Mutta eikö tämä ole kaikkien lapsiperheen äitien normitila? Pirteys sijoittuu siihen aamukahvin jälkeiseen puoleentoista tuntiin sekä lasten nukkumaanmenon jälkeiseen tuntiin, jolloin pitäisi nukkua.) Oliko vaikeuksia keskittyä, olla läsnä, rentoutua ja nukkua silloinkin, kun voisi? Kyllä, esikoisen jälkeen valvoin ja säpsähtelin hereille silloinkin, kun vauva lopulta nukkui. Tunsin myös toistuvasti koko olemusta hallitsevaa ahdistusta, pelkoa, vihaa, kateutta, surua, inhoa, toivottomuutta, katkeruutta, syyllisyyttä ja häpeää. Hyvin usein halusin ampua kaikki miehet ja kiduttaa hitaasti hengiltä kaikki luonnollista synnytystä hehkuttavat kätilöt. Siitä huolimatta, että paperilla kaikki oli mennyt ”hyvin ja normaalisti”.
Siltä pohjalta olikin sitten hienoa alkaa rakentaa onnellista lapsiperhe-elämää. Kunnollista apua en neuvolasta tai muualtakaan saanut, sillä en kokenut olevani masentunut enkä itsetuhoinen. Itsekin ajattelin kaiken tämän olevan vain normaalia – tältä siis tuntuu olla äiti.
Ja normaalia, tai ainakin yleistä, se onkin. Sairaus tai ei, raskaana olevien ja synnyttäneiden paha olo on pitkälti normalisoitu. Synnytyksen jälkeinen masennus sentään nykyään tunnistetaan paremmin, joskaan sitä ei edelleenkään ymmärretä hoitaa traumaoireiluna. Mutta on surullista että kulttuurissamme, missä muuten pyritään parantamaan lääketieteellisellä hoidolla jokainen pikku päänsärky, finni ja erektio-ongelma, suhtaudutaan raskauksien ja synnytysten aiheuttamiin fyysisiin ja henkisiin kipuihin ja oireisiin usein melko välinpitämättömästi. Sama koskee kuukautisten ja endometrioosin aiheuttamia kärsimyksiä.
Todellinen ihme onkin se, että niin moni nainen yhä vapaaehtoisesti altistaa itsensä raskaudelle, jopa useamman kerran elämänsä aikana, jotta perheeseen saadaan lapsia. Jotenkin tällaisen rakkauden teon näkeminen ”sairastumisena” itkettää. Olisiko mitään muuta keinoa, jolla löytyisi tarmoa, motivaatiota, lainsäädäntöä ja tutkimusrahoitusta naisten kärsimyksien lievittämiseksi?
Nykyinen syntyvyyskeskustelu ainakin voisi lisääntymisinnottoman nuorison ruoskimisen sijaan keskittyä ylitsevuotavaan kiitollisuuteen niitä supernaisia kohtaan, jotka yhä urheasti ”sairastavat raskautta” ja synnyttävät lapsia. Asuivat he sitten Suomessa tai muualla maailmassa.