Ero!
Pitkästä aikaa palaan kirjoittamaan, sillä tuntuu että jollekulle voi olla tärkeää kuulla uusydinperheemme saagan päätösosa. Kävi siis niin, että kesän alussa uskalsin vuosien mietinnän jälkeen ottaa ratkaisevan askeleen: päätin lopullisesta erosta ja allekirjoitin vuokrasopimuksen omasta kodista. Nyt olen äärettömän onnellinen siitä, että lopulta sain jostain voimaa ja uskallusta päätökseen.
Oma elämä omassa kodissa tuntuu niin kevyeltä ja hyvältä. Ees-taas vellominen eropohdinnoissa oli raskasta, mutta nyt elämässä on taas selkeyttä. Kaikki meni paljon paremmin kuin edes uskalsin toivoa: kuusivuotias oli asiasta kuullessaan vain intoa piukassa uudesta kodista, kerrossängystä ja siitä, että hänelläkin on sitten isiviikot ja äitiviikot kuten kavereilla. Kaksivuotias seurailee kaikessa siskoaan, joten hänenkin osaltaan muutos meni hyvin. Ikävöintiä ei ole ollut, koska järjestimme niin, että keskellä viikkoa on aina yksi ilta senhetkisen etävanhemman kanssa. Vanhin lapsista taas oli lähinnä helpottunut päästessään uuteen kotiin, jossa isäpuoli ja meluisat pikkusisarukset eivät ihan koko aikaa pyöri ympärillä.
Tuntuu, että parisuhteen ja perhe-elämän painolastin pudottua hartioilta uskallan ja jaksan taas elää. Vuosikausien stressi karisee vähitellen. Koko kesän ajan annoin tunteiden tulla ja mennä, hengitin niitä lävitseni, tanssin, ääntelin, naputtelin kehoani eft-metodilla. Vietin viikon metsässä lampaita paimentaen. Mökkeilin lasten kanssa ja nautin kesästä. Suhteen aikana oli niin paljon itkua, että sitä ei enää juuri tullut. Ensimmäiset kyyneleet koko kesän prosessin aikana olivat ilon ja helpotuksen kyyneleet, kun sain kuulla, että minulle on myönnetty yleinen asumistuki, joka mahdollisti asumisen vuokralla Helsingissä kohtalaisen lähellä koulua, päiväkotia ja työpaikkaa.
Huomaan, että käytän kirjoittaessani paljon sanaa ”uskallus”. Suurin syyni pysyä suhteessa taisi siis olla pelko ja rohkeuden puute. Kun lopulta rohkaistuin luottamaan elämään ja itseeni, kaikki menikin tosi hyvin. Tottakai on huolta rahan riittävyydestä, mutta syön mielelläni halpaa ruokaa ja ostan vaatteet kirppikseltä, kunhan minulla on vapaus olla oma itseni ja voida henkisesti hyvin.
Lisäksi meillä on se onni, että yhteisö kannattelee: saimme paljon vanhoja lastenvaatteita ja jopa kodinkoneita naapureilta ja ystäviltä, minkä lisäksi suomalainen yhteiskunta auttaa asumistuen ja lapsilisän muodossa. Tässä maassa ei onneksi ole pakkoavioliittoa siinäkään mielessä, että taloudellisesti ei selviäisi hengissä ilman puolisoa. Myös uusi yhteisö uudessa taloyhtiössä vaikuttaa onneksi ihanalta. Minulle naapuri- ystävä-ja sukulaisavun antaminen ja saaminen ovat aina olleet tärkeä osa elämää, ja valitsen myös asuinpaikkani tunnelman ja ihmisten, en vain käytännöllisyyden mukaan.
Niinpä asun kolmen lapsen kanssa Käpylässä 53:n neliön pikkukolmiossa. Koti on ihana, juuri niinkuin toivoinkin: missään vaiheessa ei ollut tarkoitus muuttaa elämäämme eron myötä ankeampaan, vaan päinvastoin parempaan suuntaan. Jouduin vaihtamaan kaupunginosaa, mutta se ei harmita yhtään: Käpylän kesäidylli sulki meidät syleilyynsä heti kättelyssä. Muuttoviikonloppuna en voinut kuin nauraa kävellessäni 1920-luvun yhteisöpuutalojen reunustamia katuja ja kuunnellessani pelimannien soittoa pihoilta. Tuntui kuin olisin muuttanut johonkin iloiseen ruotsalaiseen satuun.
Tietenkin lapsiviikkojen jälkeen olo on edelleen kuin räjähtäneella rusinalla (lainatakseni erästä perheenisää, joka oli ensimmäistä kertaa viettänyt viikon pienten lastensa kanssa koti-isänä). Mutta sitä seuraa taivaallinen rauha, aamut jolloin saa pukeutua ja juoda kahvia rauhassa, hiljaiset illat ja hyvin nukutut yöt. Minulle ja hermostolleni sekä mielenterveydelleni sopii tämä systeemi. Lisäksi pyykkiä, tiskiä ja sotkua on puolet vähemmän!
Mikä parasta, ex-puoliso löysi heti uuden ihastuksen, jonka kanssa viettää vapaa-aikaa. Hän on siis myös hyvällä tuulella, ja yhteistyö lasten asioissa on sujunut hyvin. Puuh. Minulle riittää vapauden onni, tyttäret, ystävät ja taattu rauha omassa kodissani. Vieläkin usein istun ja ihmettelen: en ole enää kärttyinen ja väsynyt akka, vaan onnellinen nainen. Wau.
