Elämä edessä?
Olen alkanut pelätä, että tämä on normaali, kohdunsisäinen raskaus. Raportoituani shokkitilanteesta heti paikalla kahdeksalle kaverille ja kahdelle siskolle sekä äidille, joku tiesi heti kertoa serkustaan, jonka kolmas lapsi oli syntynyt ehkäisykierukka kädessään. Mitään alavatsakipuja tai muita kohdunulkoisen raskauden selkeitä oireita minulla ei toistaiseksi ole, pienenpientä tiputteluvuotoa lukuunottamatta.
Mitä ihmettä teen, jos olen oikeasti raskaana?
Juuri kun olin hetken uskonut kohtaloon, henkimaailman johdatukseen tai siihen, että minunkin elämälläni on tarkoitus. Olin löytänyt oman juttuni, alkanut tehdä töitä ja pystynyt oikeasti auttamaan ihmisiä, hakenut starttirahaa ja hankkinut yhteistyökumppanit oman yrityksen perustamiseksi. Tuntui, että minua vietiin oikeaan suuntaan. Ja sitten tämä: täysin ennelta-arvaamaton kylmä suihku kaikelle, mitä elämästäni olin tästä eteenpäin ajatellut.
Voin pahoin.
Raskaushormonit ovat jo alkaneet huolehtia siitä, että kaikki ällöttää. Mikään, mistä ennen pidin, ei tuota iloa. On vain omaa latuaan kulkeva keho, joka jyrää tieltään kaiken muun, keinolla millä hyvänsä. Se tuntuu epäreilulta siinäkin mielessä, että tiedän miten moni omistakin ystävistäni tekisi melkein mitä vain saadakseen sen toivomansa ensimmäisen tai toisen lapsen – ja sitten minä pamahdan paksuksi ehkäisystä huolimatta, kaiken lisäksi lapsiperheellisten väsyneellä tahdilla pari kertaa kuussa seksiä harrastaen.
Asemalta tullessa kävelen keskustan merenlahdella katselemassa vesilintuja ja vaellan sitten bussipysäkille. Tie on suljettu. Ihmisiä seisoskelee kadunvierustoilla. Mitä täällä odotetaan, kysäisen yhdeltä. ”Paraatia!” Hän vastaa. Mitä paraatia, ihmettelen. ”Puolustusvoimain!” Samassa kahdeksan hävittäjää lentää muodostelmassa yli.
Että piti tämäkin nähdä: armeija vyöryy halki kotikaupungin. Maailma, jossa aseet puhuvat. Onko tämä nyt ollenkaan sopiva paikka lapselle?
Fiksuinta ja helpointa olisi keskeyttää raskaus heti. Vaikka kuparikierukka epäonnistuikin sille luotetussa tehtävässään estää hedelmöittyneen munasolun kiinnittyminen, voisin itse vielä irrottaa alkion kohtuni seinämästä lääkkeiden avulla. Kuinka kivuliasta tai helppoa se on, siitä minulla ei ole kokemusta.
Yhdellä kavereistani on. Hän on kahden lapsen äiti, joka abortoi aviokriisin keskellä vahingossa alkaneen raskauden varhaisilla viikoilla. Muistan, miten hän (jonkinasteisesta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta) koki asiasta pelkkää helpotusta.
Siinä siis pelastus. Sekä minulle että solumöykylle, jonka ei tarvitse ensinkään tulla ihmiseksi tähän hulluun maailmaan eikä kärsiä ei-toivottuna lapsena mahdollisesti katkeroituvan ja välinpitämättömän, mielialoiltaan ailahtelevan äidin huomasta. Äitiys ei koskaan ole ollut minulle itsestäänselvä toive – tai paremminkin, en ole ollut varma, onko itsekäs haluni kokea vanhemmuutta (saati sitten paljon puhuttu tarve maksattaa eläkkeensä jollakulla) pätevä syy tuupata maailmaan yhä lisää porukkaa. Silti olen saanut jo kaksi ihanaa, tervettä lasta, joista olen kiitollinen ja jotka riittävät meille.
Enää en todellakaan halua kokea yhtään lisää vanhemmuutta. Valvomiset, kakkavaipat, huutoitkut ja se kaikki… saa minut tuupertumaan epätoivosta jo pelkkänä ajatuksenakin. Mutta miksi sitten ilmiselvä päätös raskauden keskeyttämisestä tuntuu sittenkin niin vaikealta?
Toivon, että tämä on kohdunulkoinen raskaus eikä minun tarvitse tehdä mitään päätöksiä.
