Raskauden puoliväli ja eksistentiaalista ihmettelyä

Olen saapunut pisteeseen, jossa maha on jo tukevasti pystyssä eikä piiloudu enää kätevästi löysän paidan ja kasvaneiden rintojen katveeseen. Tällä on muutamia seurauksia niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. En ole enää vain minä, vaan virallisesti ja näkyvästi odottaja.

Ensinnäkin oli aika tunnustaa uudessa työpaikassa, että olen sitten jäämässä äitiyslomalle tuossa joulun alla. Vaikka luottamukseni suomalaisen työelämän perheystävällisyyteen onkin kohtalaisella tasolla, harjoitin kuitenkin tervettä kyynisyyttä ja pidin masun visusti piilossa siihen asti, että työsopimus oli allekirjoitettu ja työt hyvässä vauhdissa.

Onneksi asiaan suhtauduttiin hyvin. Samoin kuin siihen, että sain samaan syssyyn lapselta päiväkodista flunssapöpön ja jouduin jäämään sairauslomalle. Edellisellä viikolla taas lapsi itse oli kipeä ja muistin, miten stressaavaa työssäkäyvien vanhempien arki on: aina joku lapsi on sairas ja valvottaa öisin, ja aina jonkun pitää jäädä kotiin ja tuottaa pettymys työpaikalla. Ja sitten saa itse saman taudin.  Ihan kamalaa! Tuntuu, että korona-ajan desinfiointien jälkeen sairaudet ovat ainakin tuplaantuneet, tai siis kenelläkään ei ole minkäänlaista vastustuskykyä jäljellä. Huoh. Miten ikinä sopeudun arkeen vielä useamman sairastelijan kanssa?

Toisekseen vatsa alkaa tuntua jo pieneltä liikuntarajoitteelta. Kiloja on kertynyt yhtäkkiä, ja olo on entiseen verrattuna kömpelö. Siinä missä pahoinvointi tyrmäsi liikunnan ilon kesällä, alkaa vatsa nyt tehdä samaa. En pysty enää hyppimään ja pomppimaan mukavasti, en telmimään lattialla lapsen kanssa, en makaamaan mahallani, en tekemään joogan vartalonkiertoliikkeitä enkä muutenkaan uskalla tehdä mitään järin akrobaattista tai äkkinäisiä liikkeitä sisältävää. Tanssia ja vapaata liikettä rakastavalle voimistelijalle tämä on joka kerta jonkinasteinen järkytys (tosin kerta kerralta pienempi).

Sen sijaan pystyn yhä ohjaamaan paikallisessa urheiluseurassa leppoisaa jumppatuntia ja paljon hengittelyä sisältävää iltajoogaa, mikä tuntuu ihanalta näin keskiraskaudessa. Nämäkin alkavat kuitenkin pikkuhiljaa vaatia yhä enemmän soveltamista. Viime vuodet opetin joogaa työkseni, joten ero liikuntamäärissä on melkoinen. Se tuntuu heti myös mielialassa, joka on taas laskusuunnassa. Päivät kuluvat, ja minä olen yhä enemmän hukassa.

Nimenomaan joogan opetustyö on ollut se, joka on viime vuodet kantanut minua läpi hieman hankalampienkin aikojen. Joogan tyyppiset harjoitteet sinänsä ovat olleet tärkeässä roolissa mielialojeni tasapainottamisessa, mutta niitä on todella vaikea ryhtyä tekemään alakuloisena yksin. Sen sijaan kun itse opettaa, on pakko a) mennä paikalle ja b) joogata itsensä tilaan, jossa voi välittää hyvää muille.

Koko uutta työtähän en siis olisi tarvinnut, jos olisin voinut jatkaa vanhoja hommiani ja laajentaa yritystoimintaani, mutta raskaus pani kapuloita niihin rattaisiin. Uusiksi menivät siis niin työ, hyvinvointia ylläpitävät liikuntatottumukset kuin koko ajatukseni siitä, kuka olen ja miksi. Kuten muidenkin raskauksieni aikana, koko joogahommeli nimittäin näyttäytyy yhtäkkiä jotenkin omasta elämästäni vieraantuneelta. Kehollisesti raskausjooga toki tekee hyvää. Mutta henkisesti tukeudun paljon luontevammin luonnonläheisyyteen metsäkävelyillä ja etsiydyn vanhojen harrastusteni, kuten musiikin ja taiteen pariin.

Olen alkanut pohtia, onko jooga sittenkään minulle se oikea polku. Onko se ennemminkin juuri opettaminen? Tänä syksynä opetan työkseni suomen kieltä, ja ihmeesti tämä elämäni kolmas alan vaihtokin tästä näyttää taas jonkin yleissivistyksen turvin lutviutuvan. (Laaja-alaiselle humanistille ei mikään inhimillinen ole vierasta! Kiitän tässä samalla vuosituhannen alun professoreitani, jotka kannustivat opiskelijaa tehokkaan valmistumisen sijaan ottamaan sivuaineiksi kaikenlaista, mikä kiinnostaa, kuten filosofiaa, kieliä ja kirjallisuutta.)

Niin, yllätysraskaus on siis heivannut minut uusille urille paitsi tekemällä minusta nelikymppisen odottajan, myös saamalla minut kyseenalaistamaan koko elämäntehtäväni (jälleen kerran). Joku voisi tietysti ajatella, että kolmen lapsen vanhemmuudessa on jo elämäntehtävää kerrakseen. Ja niinhän se onkin, ja perheen saamisesta ylipäätään olen tietysti superkiitollinen. Minulle, ei lapsi-ihmiselle, äitiyteen liittyvien toimenpiteiden päivittäinen suorittaminen on kuitenkin enemmänkin pakkopullaa, joka vie aikaa siltä… Joltakin. Miltä?

Entä jos osaisinkin uuden vauvan syntyessä edes joksikin aikaa (vuodeksi?) laskeutua siihen ajatukseen, että kotiäitiys sinänsä riittää, on tärkeä tehtävä? Miksi se on minulle niin vaikeaa? Miksi sydämeni ja intohimoni vievät minua aina poispäin lapsista, joita kuitenkin rakastan enemmän kuin mitään muuta?

Ei elämä näköjään helpota keski-iässä. Ihan yhtä ulalla sitä on edelleen.