Neljä raskautta kolmessa iässä: 20+, 30+ ja 40+
Hain tänään postista äitiyspakkauksen. Se ei ollut mikään suuri tapahtuma, mutta itse pakkaus kylläkin mukava ja tarpeellinen asia. Vielä tälläkin kertaa jaksoin hiukan fiilistellä kuoseja ja ihailla etenkin hienoa uutta vilttiä. Samalla pohdin sitä, miten erilaista on saada lapsi nyt kuin yli kymmenen vuotta sitten.
Ensimmäisen äitiyspakkaukseni sain 29-vuotiaana, ja se oli suuri tapahtuma. Esikoisen odotus oli muutenkin kaikin puolin mullistava kokemus: fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti. En tuolloin ollut mitenkään varma, että lapsen synnyttäminen maailmaan on hyvä idea, mutta halusin kuitenkin kokea äitiyden – vähän niinkuin olin halunnut kokea ulkomaille muuton, naimisiinmenon ja ylipäätään kaiken,mitä tämän lyhyen elämän aikana koettavissa on.
Äidiksi tulo oli hyvin ristiriitainen kokemus: ihmeellinen ja tärkeä, ja samalla rankka ja kamala. Raskausvaivat olivat järkytys. Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin luopumaan fyysisestä hyvästä kunnosta ja kivuttomasta kehosta, ja olin superkateellinen miehelleni, joka sai lapsen joutumatta kärsimään fyysisesti ollenkaan. Koin myös uudenlaista yksinäisyyttä: raskauteen asti lähes kaikki sosiaalinen elämäni oli keskittynyt alkoholin ja myöhäisten iltojen ympärille, mutta raskaana – juuri kun olisin rentouttavaa seitinohutta eniten tarvinnut – jouduinkin luopumaan näistä molemmista ja samalla jäin ystäväporukoista hieman sivuun.
Ensimmäistä lasta synnyttäessään sitä joutuu myös syntymään itse uudelleen, uudenlaiseen kehoon ja uuteen identiteettiin, ja siksikin se on useimmille niin valtava ja voimia vievä kokemus. Ensimmäistä kertaa joutuu myös tekemisiin sietokyvyn ylittävän, tajun kankaalle vievän kivun kanssa, jota ei voi kokonaan lääkitä pois, ja josta toipuminen voi kestää pitkään. Vauvan synnyttyä sitä on ensimmäistä kertaa vastuussa toisen ihmisen koko elämästä ja kaikista ruumiintoiminnoista – vauva ei osaa itse edes muuttaa asentoaan. Ja vaikka vauva-aikana oma puolisoni oli mukana niin paljon kuin pystyi, koin silti aina olevani viime kädessä itse vastuussa lapsen elämästä: vauvan ja äidin yhteys oli varsinkin ensikuukausina niin vahva.
Kun kaiken tämän päälle tulee vielä pätkissä nukkuminen ja useimmiten hyvin kivulias imetyksen aloitus, tuntee moni muukin äiti varmasti käyvänsä läpi yhtä elämänsä rankimmista vaiheista. Ja samalla ihmeellisintä: uusi ihminen on syntynyt, koko maailma on puhdas ja uusi, ja olemuksessa asuu syvä biologinen tyydytys. Siinä kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä rämpiessään sitä tajuaa olevansa paljon vahvempaa tekoa kuin luulikaan.
Itse en vielä alle kolmekymppisenä oikeastaan ollut valmis äitiyteen. Siinä missä mieheni nautti kotona olosta, itse odotin innolla, että bilemekko mahtuu taas päälleni. Puolen vuoden sisällä synnytyksestä olin taas aina kun mahdollista keikoilla, baarissa, bändikämpillä, jatkoilla, tanssimassa, juomassa huoliani unohduksiin ja elämässä lapsettomien ystävieni kanssa sitä mikä minusta oli sitä parasta elämää. Pumppasin maitoa vessassa ja laskin tunteja seuraavaan imetykseen: vieläkö yksi bisse? Minusta se oli aivan luonnollinen tapa olla äiti. Ehkä en olisi ollut sen valmiimpi koskaan: ehkä vasta äitiys itsessään, sen tuoma itsetuntemus – ja ystävieni pikkuhiljainen saapuminen samaan elämänvaiheeseen – kypsytti minusta lopulta darravapaan äidin, joka ei tarvitse alkoholia elämästä selviytymiseen.
Toisen kerran tulin raskaaksi 36-vuotiaana, koettuani avioeron ja yh-äitiyden eli huomattavasti aikuisempana ihmisenä. Tämä oli toivottu ja ihana raskaus: olin pari vuotta halunnut tyttärelleni sisarusta, ja nyt siihen oli mahdollisuus uuden kumppanin löydyttyä. Mikä parasta: raskauden alkua ei varjostanut pahoinvointi eikä mikään muukaan vaiva. Varhaisultrassa viikolla 7 käytyämme saatoin aidosti iloita raskaanaolosta!
Valitettavasti ilo muuttui huoleksi, kun eräänä iltana raskausviikolla 13 aloin vuotaa verta. Kumppanini oli ulkomailla ja tytär isänsä luona, joten olin tilanteessa itsekseni. Tuolloin elin vaihetta, jolloin olin tutkinut shamanismia, elin vahvasti yhteydessä luontoon ja olin muutenkin hyvin jalat maassa. Ehkä siksi olin täysin rauhallinen ja varma siitä, etten voi tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään. Menin rauhassa nukkumaan jättisiteen kanssa ja hengittelin supistuksia pois, kunnes nukahdin. Aamulla valuin paljon verta ja hyytymiä suoraan vessanpönttöön. Ajattelin kaikkea muuta kuin keskenmenoa: vuotavaa polyyppia, harjoitussupistuksia… Kunnes naistenklinikan päivystyksessä kuulin lääkärin kylmäävät, murskaavat sanat: valitettavasti kohdussa ei enää ole sikiötä.
Kävelin yksin ulos naistenklinikalta, vatsa ja rinnat yhä turvonneina, kädet puristuneena kouristuksenomaiseen nyrkkiin. Se oli ehkä elämäni surullisin päivä. Ja viikko. Ja kuukausi. Mutta nimenomaan kuitenkin vain surullinen, ja lohduttoman tyhjä. Keskenmeno ei ollut ahdistava, pelottava tai hirvittävä. Valuin vain puhdasta surua ja pettymystä, joka paranee ajan myötä suremalla. Itkemällä, puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla tai vaikka soittamalla. Toisesta raskaudesta jäi kuitenkin hyvä muisto: mikään ei voi viedä minulta pois sitä tosiasiaa, että kahden kuukauden ajan sain kokea suurta iloa.
Kolmas raskaus alkoi yllättäen jo muutaman kuukauden kuluttua keskenmenosta. Tunnelmat olivat ristiriitaiset. En aluksi oikeastaan halunnut tai uskaltanut ajatella koko asiaa. Parin kuukauden ajan pahoinvointi oli yhtä kamalaa kuin ensimmäisen raskauden alussa, ja pahimmillaan pystyin vain makaamaan avoimen ikkunan ääressä ja hengittämään viileää pakkasilmaa. Suhtautumiseni oli kuitenkin nyt täysin erilainen: en kärsinyt marttyyrina, vaan suoritin raskautta päivästä päivään onnellisena siitä, että oireista päätellen vauvalla on kaikki hyvin.
Noin kolmannen raskauden puolivälissä aloin uskoa, että kaikki menee hyvin. Ja menikin, vaikka jouduin odottamaan synnytystä kesähelteessä kaksi viikkoa yli lasketun ajan – elämäni pisimmät viikot! Toisen lapsen saaminen oli enimmäkseen vain iloa ja ihmettä, ilman uusia järkytyksiä tai identiteettikriisejä. Synnytyskin sujui puolet nopeammin ja helpommin. Siinä missä ensimmäisen synnytettyäni olisin kaivannut lähinnä myötätuntoa, apua, sairaslomaa ja parane pian -kortteja, ymmärsin toisella kertaa, miksi ihmiset yleensä onnittelevat synnyttänyttä naista iloisen perhetapahtuman johdosta!
35+ oli minulle juuri oikea aika saada lapsi, etenkin siksi, että monet ystävänikin saivat vauvoja samaan aikaan, samoin siskoni. Vaikka emme nähneet usein, viestit kulkivat ja vertaistuki oli aina läsnä. Myös naapuruston vauvaperheyhteisö oli ympärillä päivittäisenä seurana, kun seuraa kaipasi. Aivan toista kuin jäädä muhimaan äitiyttään ja sen iloja ja ongelmia yksinään, pikkuruiseen nykyajan ydinperheeseen.
Neljäs raskauteni on pian jo viimeisellä kolmanneksella. Se on humpsahtanut tähän asti uskomattoman nopeasti. Edellisessä raskaudessa seurailin raskausviikkojem tapahtumia tarkkaan ja malttamattomana, nyt en edes muista oliko tämä nyt viikko 26, vaiko sittenkin jo viikko 28? Ehkä isoin muutos onkin juuri tässä: vanhempana aika tuntuu kuluvan paljon nopeammin. Nuorempana raskaus tuntui kestävän ikuisuuden, samoin vauva-aika, mutta päälle nelikymppisen kuukaudet vierivät ohi hujauksessa. Mikään ei kestä ikuisesti, eikä itseään ja ongelmiaan ota enää aivan niin vakavasti.
Tietysti sekin vaikuttaa, että elämässä on nyt kaksi muutakin lasta viemässä huomiota – ja erityisesti se, että raskaus alkoi yllättäen. En edes epäillyt olevani raskaana ennenkuin viikon 6 lopussa, ja seuraavat viikot menivät ohi jonkinlaisessa shokkitilassa. Kesä meni voidessa pahoin, ja se tuntui epäreilulta, kun en ollut raskautta pyytänyt vaan päinvastoin ehkäissyt. Identiteettikriisi oli todellinen – keski-iässä kolmen lapsen äidiksi, mitä ihmettä! Oikeastaan kuitenkin vasta rakenneultrassa todella tajusin, että vatsassani on oikeasti vauva. Ja vasta nyt alan hitaasti tajuta, että lapsi myös syntyy ja muuttaa meille asumaan pariksi vuosikymmeneksi!
Sellaista elämä on. Kaikenkaikkiaan olen saanut kokea enemmän kuin 20+ iässä osasin toivoakaan. Iloa, surua, pettymystä, kaipuuta, toiveiden täyttymyksiä, onnea, yllätyksiä, luopumista toiveista ja elämänsuunnitelmista, uusien asioiden saamista tilalle. Sitä kai se on meillä kaikilla, tavalla tai toisella.
