Miehen mietteet – ja omanikin

Mies ei ole yhtä shokissa kuin minä. Löydän hänet keittiöstä pohdiskelevan näköisenä. ”Kumpikohan meistä on niin hedelmällinen, että tällaista tapahtuu ehkäisystä huolimatta?” Hän miettii. Katson häntä ja hänen ylpeydensekaista kasvojenilmettään. Naamasta näkyy, että hän haluaisi vain huutaa kaikelle kansalle: olen supersiittäjä!

Hän ei ole halunnut sanoa tilanteeseen juuta eikä jaata koska ei ole halunnut, että minä koen painostusta suuntaan tai toiseen. Viime vuosina, sikäli kuin asiaa on joskus sivuttu, hän ei ole missään tapauksessa halunnut enempää lapsia. Mutta nyt hän on vain ollut vierellä minun itkiessäni ja todennut, että kyse on ensisijaisesti minun sisälläni tapahtuvista asioista, ja että hän tukee minua, mitä ikinä päätänkin.

Jotenkin alan kuitenkin vaistota, että tämä ”supersiittäjä” tietää oman kantansa.

Hänen kantansa tulee myös vaikuttamaan arkeemme ja elämäämme. Olisi kauheaa, jos päätyisimme vastakkaisiin ajatuksiin – silloinkin hän varmasti antaisi minun synnyttäjänä päättää, mutta jollain tavalla se, ettei päätös keskeyttää raskaus tai antaa sen jatkua ollut yhteinen, varmasti vaikuttaisi perhe-elämäämme.

Nyt olen valmis kuulemaan hänen ajatuksensa. Pari päivää mietittyään hän on tullut siihen tulokseen, että pikkusisarus olisi kiva. Hänen ainoa argumenttinsa lapsen saamista vastaan on vauva-ajan raskaus ja oman ajan puute, mutta ajateltuaan asiaa hetken hän toteaa, ettei elämässä kannata vältellä hyviä asioita vain siksi, että vähän aikaa on raskasta. Hän on myös pohtinut omaa isyyttään ja sitä, että hän haluaa olla yhä kypsempi ja parempi isä. Suhteemme vakituisesti työssäkäyvänä osapuolena hän on myös kykenevä kustantamaan suurinpiirtein koko elämämme, sillä osa-aikatyön vuoksi minun äitiyspäivärahani tulee jäämään pieneksi, hoitovapaan hiluista puhumattakaan.

Helpotuksen tunne hänen ajatuksensa kuullessani kertoo minulle, että tuon kannan halusinkin kuulla. Se mahdollistaa päätöksenteon myös tuohon suuntaan. Henkisesti yksin, vastahakoisen kumppanin kanssa en uuden vauvan saamiseen olisi mitenkään kyennyt.

Jonkinlaisen päätöksen poikasen huomaan siis tekeväni. Katsotaan, mihin tämä johtaa. Ja saman tien vastakkainen ajatus: Ei! En sittenkään uskalla! Olen jo liian vanha ja väsynyt! Tahdon päästä taloudellisesti omille jaloilleni! Lopulta valitsen yksinkertaisimman reitin: en tee mitään. Valitsen (toistaiseksi) raskauden.

Nytkö meille sitten tuleekin taas vauva.

Siis jos raskaus jatkuu – luonnollisen keskenmenon riski on näillä raskausviikoilla vielä suuri. En tunne iloa, en surua; vain jonkinlaista ällötystä ajatellessani mahdollisesti tulevaisuudessa väikkyviä kakkavaippoja ja neuvolatapaamisia. Ällötyksestä huolimatta olen varma, että en halua poimia käteeni puhelinta ja varata aikaa raskaudenkeskeytykseen. Mieli, järki ja pelonsekaiset tunteet sanovat, että lapsen saaminen ei sovi minulle ollenkaan, ei varsinkaan tässä iässä kaikkine riskeineen. Mutta keho on jo elämän virrassa, ja haluaa sukeltaa.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, että pohjimmiltani en ole järkeilijä, vaan heittäytyjä. Tämä ominaisuus on saanut minut elämäni aikana lukemattomiin ongelmiin ja mahdottomiin tilanteisiin, mutta se on myös tuonut elämääni ravisuttavan ihania, kauniita ja mitä erilaisimpia kohtaamisia, asioita ja paikkoja.

Vaikka juuri nyt tunnenkin, että raskaus saa jatkua, on tärkeää, että varhainen abortti on yhä siellä jossain saatavilla, täysin vapaavalintaisena vaihtoehtona. Se on tärkeää myös tulevan lapsen kannalta: hän ei ole vain tunkenut maailmaan vahingossa ja väkisin, vaan hänet on todella haluttu synnyttää.

Kaipa tämä on taas vain yksi uusi pyörre elämän virrassa. Voin vain toivoa, etten huku.

Seuraava aamu koittaa ja seurana on tuttu etova, hieman merisairas olo. Tämä raskaus noudattelee näköjään edellisten kaavaa: pahoinvointi seuraa minua tasaisesti koko valveillaoloajan. Nukkumista se ei sentään vielä estä, ja ruoka pysyy enimmäkseen sisällä. Syöminen onkin ainoa asia, mikä tuntuu hetkellisesti hieman auttavan oloon, ja sen seurauksena jo viikossa housut ovat alkaneet kiristää.

Koululainen on koulussa, mutta nuorempi lapsi on kipeä, enkä voi viedä häntä päiväkotiin. En kyllä jaksaisikaan. Pahoinvoinnin kaverina on kaikissa jäsenissä tuntuva väsymys. Hoidan lapsen aamutoimet, kuuntelen kiukuttelut ja otan vastaan puurontahmeat halaukset. Sitten laitan piirretyt päälle ja rojahdan sohvalle.

Tuntuu, kuin olisin astunut johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Olen täysin irrallani kaikesta. Selaan somea ja lehtiä, mutta mikään ei enää kosketa minua. Yhtäkkiä en kuulu enää noihin piireihin, en kykene tässä tilassa tekemään siellä mitään. Viime viikolla elin omaa elämääni, nyt olen yhtäkkiä, täysin valmistautumatta, imeytynyt raskauskuplaan. Ainoa asia, joka minua kiinnostaa, on sokeroimaton metsämarjajugurtti. Tai hernekeiton ihanan suolainen haju. Tai mikä milläkin hetkellä edes hetkeksi lievittää ällöttävää oloa.

Jokin tässä yksinkertaisuudessa myös viehättää. Yhtäkkiä kaikki työhön ja yhteiskunnalliseen hyväntekeväisyyteen liittyvät stressin aiheeni ovat poissa. Kirjaudun teams-palaveriin pyjamassa, enkä voisi vähempää välittää mistä siellä puhutaan. Onneksi suurin osa läsnäoloa ja skarppiutta vaativista hommistani loppui sopivasti toukokuussa, ja nyt on hiljainen kesä-aika.

Oudolta tämä tuntuu silti.

Ja pitäisi myös perua kaikki, mitä olen suunnitellut syksyyn. Tai ainakin varoittaa kaikkia.

Teams-palaverissa etova olo kuitenkin melkein unohtuu. Ehkä jotakin kykenen sittenkin tekemään, vaikka olenkin raskaana. Ehkä tämä ei ole aivan kaiken loppu. Ehkä tämä onkin lopulta onnellinen sattuma, josta koituu meille paljon iloa?

Varovainen toiveikkuus ja kiitollisuus nostaa päätään. Sitten pahoinvoinnin hyöky peittää sen nopeasti alleen.