Pari kuukautta laskettuun aikaan – onnellinen vai onneton?
Ällistyksekseni huomasin tänään, että laskettuun aikaan on enää alle kaksi kuukautta! Tuntuu aivan uskomattomalta, että raskausuutisen jysähtämisestä tajuntaan on kulunut jo puoli vuotta. Tavallaan koko aika on mennyt jonkinlaisessa sumussa: ensin shokissa, sitten pahoinvoidessa, alkusyksy pienessä stressissä elämänpalikoiden etsiessä yhtäkkiä uutta paikkaansa, ja lisäksi melkein koko ajan joko sairaana, hoitaen sairaita lapsia, tai toipuessa viime taudista.
Juuri nyt en jaksa olla kovin positiivinen, vaikka vatsassa (ja myös vatsan ulkopuolisilla lapsilla) tuntuukin olevan kaikki hyvin. Tekee mieli marraskuun kunniaksi hiukan sääliä itseä ja tirauttaa pari kyyneltä loppuraskauden kilometrejä kostuttamaan. Myönnän suoraan, että tuntuu ikävältä, kun niin moni mukava asia on raskauden ja lapsiperhetautikierteen takia elämästä pudonnut pois. Ystäviä jaksan nähdä harvoin, ja silloinkin kun jotain saadaan sovittua, on joku tai jonkun lapsi usein sairaana ja tapaamiset peruuntuvat. Pidempi kävely yhtään minnekään alkaa olla hidasta ja väsyttävää.
Parisuhde taas on pelkkää arjen tasolla liikkuvaa kommunikointia ja pientä kinastelua, joka joskus riidaksi kiihtyessään herättää noita ah niin auvoisia itsesäälin ja marttyyriuden tunteita. Mikä pahinta, en enää oikein edes jaksa kaivata muuta: alan kokonaan unohtaa, että asia nimeltä rakkauselämä oli minulle joskus elämän suola ja sokeri. Nyt elämän mausteena on sen sijaan valtava, painava vatsa. Suhteen parasta elvytyskeinoa eli seksiä kokeilin pitkästä aikaa kerran tässä hiljattain, ja sain orgasmin sijaan hiivatulehduksen. Ei jatkoon.
Katselen kaihoten, kun mies tulee salilta ja korkkaa oluen. Näyttää niin mukavalta! Itse en ole voinut harrastaa liikuntaa lainkaan monta viikkoa aaltoilevien flunssien aikana, ja vähänkin reippaampi liikunta terveenäkin saa vatsan supistelemaan ikävästi. Olo on siis kaikin puolin tukala ja tukkoinen, ainakin siihen asti, että saan taas raahauduttua vesijumppaan. Saimme sentään koko perheen voimin siivottua, mikä helpotti kotona oloa.
Toisin kuin toivotun raskauden aikana, tulevan vauva-ajan ja äitiyden ajattelukaan ei hirveästi lohduta. Vatsan asukkiin olen kylläkin jo kovasti kiintynyt, ja ajattelen häntä jo osana perhettä. Silti on kummallisen ristiriitainen olo, enkä tiedä, voiko siitä puhua suoraan. Ainakaan en voi avautua niille ystävilleni, jotka vielä toivovat kovasti perheenlisäystä, ovat raskaana rankkojen hoitojen jälkeen, tai yrittävät nelikymppisinä sinkkuina sopeutua ajatukseen siitä, että lapsia ei tule lainkaan. Heihin verrattuna oma tilanteeni tuntuu aivan ylenpalttiselta.
Ja silti, kun saan yllätysraskaudesta kertoessani monilta onnitteluja joiden sisältö on suunnilleen ”Hienoa! kyllä universumi osaa yllättää!”, en osaa vastata mitään. Mistä kumpuaa ajatus, että vahinkoraskaus on vain hieno ja onnellinen asia? En tiedä, pitäisikö onnittelijoille kertoa siitä suunnitelmien romahtamisen ja kaiken hajoamisen tunteesta, jonka uutinen aluksi tuotti? Siitä kauhusta, että kehoni on vallattu ilman lupaa ja joudun taas kulkemaan läpi rankkojen ja kivuliaiden asioiden, jotka olin jo kertaalleen käsitellyt, hyvästellyt ja jättänyt taakseni? Huolesta sen suhteen, meneekö kaikki hyvin, miten itse jaksan ja yhdistääkö vai erottaako tämä meidät puolisoina? Siitä ihmetyksestä ja epäreiluuden tunteesta, että elämä sattumanvaraisesti puhkeaa juuri minun kehooni, ja jättää kasvamatta siellä, missä sitä eniten toivottaisiin?
Totta, valitsin itse antaa raskauden jatkua (keskeytys olisi ollut omalla laillaan rankka kokemus) ja uuden tyypin saapuminen maailmaan on myös hieno ja ihmeellinen asia. Minä en ole joutunut luopumaan lapsihaaveesta, enkä tietenkään edes yritä verrata omia hankaluuksiani lapsettomuuden suureen suruun (eikä muuten mieleeni myöskään ikimaailmassa tulisi kuvata sitä ”universumin suunnitelmaksi”). Mutta jouduin minäkin luopumaan: luovuin toistaiseksi töistäni, hyvästä olostani, ja ennen kaikkea haaveestani siitä, mitä elämä tulee tulevina vuosina olemaan. Toivoin, että nelikymppisenä viimein saisin otteen hieman kaoottisesta elämästäni, mutta toisin kävi: tuntuu, että omat toiveeni oman elämäni suhteen toteutuvat vain harvoin. Yleensä kaiken yli kävelee brutaali todellisuus, joka tallaa unelmani ja pakottaa etsimään toisen suunnan.
Tai siis: annan todellisuuden kävellä unelmieni yli. Tässäkin tapauksessa lopulta itse valitsin antaa uuden vauvan tulla. Onko se aitoa optimismia elämän suhteen, vaiko sittenkin vain velvollisuudentuntoa ja halua saada hyväksyntää mieheltä, sukulaisilta ja yhteiskunnalta? Onko se taitoa sopeutua, vai sitä että kieltää itsensä ja omat toiveensa antautuessaan muiden palvelukseen? Oliko se sittenkin jonkinlaista kohtalonuskoa siihen, että juuri tämä alkio halusi tulla maailmaan, vaiko vain pelkoa, että en kestäisi aborttia? Vai onko biologinen äitiys niin vahva vietti, että se on sittenkin suurin toiveeni elämässä, vaikka en sitä ajatusten tasolla täysin tunnistakaan? Olenko vauvasta onnellinen vai onneton?
Ainakin olen todella iloinen siitä, että lapset iloitsevat pikkusisaruksesta. Toivon totisesti, että saadessani nyt vatsassani köllivän vauvan syliini, olen itsekin iloinen.
