Kolikonheittoa

Aamulla herätessä, ne pari minuuttia kun pysyttelee yhä vaakatasossa eikä pahoinvointi vielä tunnu, asiat tuntuvat paljon positiivisemmilta. Toki kauhistuttaa hiukan, miten tässä tilassa selviän jäljellä olevista töistäni ennen kesälomaa. Toki pökerryttää, miten elämä on yhtäkkiä muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin ajattelin. Mutta kaiken kaikkiaan tilanteeni on kuitenkin verrattain ok. En ole teini-ikäinen ja paniikissa. On parisuhde, fyysinen perusterveys kunnossa, ja talous niukka mutta riittävä ruokaan ja asumiseen. Miksi ei vielä kolmatta lasta yks kaks yllättäen?

Tänään tein jotain, mikä vie paineita pois päätöksen teosta. Otin yhteyttä kaikkiin yhteistyötahoihin ja kerroin, että en vielä pystykään sitoutumaan syksyn suunnitelmiin yrityksen perustamisesta. Tuntui hassulta saada onnitteluja raskaudesta. Mutta pahin stressi harteilta on nyt poissa: valinta on aidosti vapaa.

IIlemmalla istumme miehen kanssa rauhassa pöydän ääreen juttelemaan. Siinä missä minä olen yrittänyt raivata mielessäni tilaa lapsen mahdollisuudelle, hänen mielensä onkin muuttunut viime päivinä, kun asia on hiljalleen alkanut konkretisoitua. Jaksamisemme ja perheen hyvinvointi huolettaa häntä. Hänestä olisi kyllä hienoa antaa taas uudelle olennolle mahdollisuus kokea elämä (varsinkin kun hänen osuutensa tuon elämän luomisesta on jo hoidettu). Mutta toisaalta, hän pohtii, ei se ole mikään pakottava syy jatkaa raskautta. Jos aidosti haluaisi antaa elämän jokaiselle innokkaalle solulle, joka luonnostaan tahtoo hedelmöittyä, ei käyttäisi ehkäisyä ollenkaan, vaan omistaisi elämänsä vanhemmuudelle – eivätkä tuollaiset ajatuskulut maailman ylikansoittamisesta ja naisten kehojen ryöstöviljelystä kertakaikkiaan sovi elämänkatsomukseemme. Miksi siis ei aborttia?

Sitä paitsi… itsehän en ole niinkään varma siitä, onko ihmiseksi syntyminen automaattisesti parempi asia kuin se, että onnekkaasti välttyy koko hullunmyllyltä jo ennenkuin syntyy. Tavallaan ymmärrän buddhalaisia, joiden suurin ja kaunein tavoite on välttää jälleensyntyminen tähän rasittavaan maailmaan. Sisälläni kehittyvä munasolu on seitsemännellä raskausviikolla vasta jokusen hermosoluyhteyden kehittänyt, aistiton pieni olio. Vielä sen  poistaminen ei olisi eettisesti hankalaa.

Koska nämä pohdinnat ovat niin filosofisia ettei niistä ole perusteiksi suuntaan tai toiseen käytännön tilanteen ollessa päällä, siirrymme konkreettisempiin huoliin. Niistä ykkösenä molempien mielenterveys. Olisi toki hienoa tavata uusi jälkeläinen. Mutta pystymmekö huolehtimaan hänestä hyvin ja kuinka valtavia uhrauksia se vaatii? Minulla on sukurasitteena epästabiili mielenlaatu, jonka vuoksi parikymppisestä asti olen opetellut elämään erilaisten mielenterveyden haasteiden kanssa. Tasapainossa pysymiseni vaatii melko paljon omaa aikaa, hiljaisuutta ja erilaisia fyysisiä ja henkisiä harjoitteita. Vauva on tässä mielessä suuri haaste. Romahdukseni ja sitä seuraava tila, jossa todellisuudentaju hämärtyy, ei olisi kenenkään etu. Mieheni ei ole suorastaan peruskallio hänkään, vaan enemmänkin hallitsemattomasti räjähtelevää sorttia. Ja sitten on vielä huoli lapsen terveydestä, etenkin ikäni vuoksi: jos kohdalle sattusikin aivan erityistä huolenpitoa vaativa tapaus, olisi rasitus kaksinkertainen ja koko perhekuvion romahdus lähellä.

Lisäksi vaikuttaa rakkaus jo olemassaoleviin lapsiin. Jo nyt harmittaa, että en raskausoireiden vuoksi jaksa olla kolmivuotiaan kanssa kuten ennen, ja hänen räkänokkansa ja hiekkaiset kätensä aiheuttavat oksennusrefleksin. En halua tuntea ällötystä ihanaa pikku kiharapäätäni kohtaan! Haluan nauttia hänestä nyt, kun hän vihdoin alkaa olla hauskassa iässä! Vauva veisi minun huomioni, ja kolmivuotiaasta tulisi isin tyttö – se saa kyyneleet silmiini haikeudesta. Ja tietysti haluaisin myös olla rauhassa läsnä varhaisteini-ikää lähenevälle koululaiselleni.

Materiaaliset asiat eivät olisi esteenä. Olemme tottuneet elämään niukasti, ja jos todella haluaisimme lapsen, meillä olisi kyllä siihen varaa. Joskin sitten meillä ei olisi varaa lomamatkoihin, kampaajakäynteihin tai muuhun ekstraan. Mutta tilavaan kolmioomme voisi hyvin rakentaa yhden uuden huoneen, eikä autonvaihdosta tarvitsisi huolehtia, sillä sellaista ylellisyyttä meillä ei ole tähänkään saakka ollut.

Lopulta heitämme kolikkoa. Emme päättääksemme asiasta, vaan kokeillaksemme millaisen reaktion mikäkin tulos meissä aiheuttaa. Ravistan kolikkoa ankarasti, ja viskaan. Tulos: ei lasta. Mieletön helpotus valuu jäseniin. Tarkoittaako tämä, että raskauden keskeytys on meille oikea päätös?

Koemielessä käännämme kolikon toisinpäin: tervetuloa lapsi. Ahdistusta hipova tsemppifiilis paisuu rintakehässä. Tätäkö tahdon? Enpä oikeastaan. Juuri tätä meillä ei koskaan ollut suunnitelmissa.

Ja silti…

En tiedä, pystyisinkö nielemään raskauden keskeyttävää lääkettä, kokemaan kipuja, tietämään, että tietoisesti annan pois todennäköisesti viimeisen mahdollisuuteni uuteen lapseen. Jotenkin tuntuu, että istukkahormoni on tehnyt päätöksen puolestani. Raskaana oleminen on hyvin kokonaisvaltainen kokemus alusta lähtien. Se on kuin sumuverho, joka hiljalleen tihenee ja eristää naisen muusta maailmasta, niin että ainoa asia, joka pian enää tuntuu mahdolliselta, on olla vain ja ihmetellä sisällä tapahtuvaa prosessia.

Se, että koko lähipiirini seuraa päätöksentekoani henkeä pidättäen, ei suorastaan auta asiaa. Tuntuu, että olen velvollinen selittämään perusteluni kaikille, mitä ikinä teenkin. Melkein toivon, etten olisi kertonut kenellekään. Olisin vain pohdiskellut hetken, sitten hoitanut raskaudenkeskeytyksen varhaisilla viikoilla ja jatkanut elämää normaalisti – tai vaihtoehtoisesti ilmoittanut iloisesta perheuutisesta kaikille sitten, kun se on varmaa.

Pikku vinkki: jos tulette yllättäen raskaaksi tahtomattanne, älkää tehkö kuten minä ja kuuluttako kaikelle kansalle APUA EHKÄISY PETTI MITÄ MÄÄ NYT TEEN! Maksakaa sen sijaan vaikka psykiatrille ja pohdiskelkaa asiaa ihan hipihiljaa omassa rauhassa. Niin tekee kypsä ja järkevä suomalainen ihminen (en minä).