Viikon vaiheilut – ja päätös

Tadaa, päätös syntyi. Siis sen suhteen, keskeytänkö raskauden vai annanko sen jatkua. Tässä yhteenvetona laidasta laitaan ja taas takaisin seilanneet mietelmäni tältä viikolta.

Maanantai:

Yhtäkkiä kaikki raskausoireet ovat hävinneet. Sumu hälvenee. Ei pahoinvointia. Huomaan taas hymyileväni. Ajatus on kirkas. Näen selvästi auringon valon, vihreät lehdet ja kesän ympärilläni. Miehen ja lapsen läheisyys ei ällötä. Voisiko tämä tarkoittaa, että hormonitasot ovat laskeneet!

Olen kokenut yhden keskenmenon, ja sitä enteili raskausoireiden poissaolo. Voisiko tämä olla sitä? Miten helpottavaa, jos luonto ratkaisisikin asian puolestani. Googlaan oitis todennäköisyyden sille, että 41-vuotiaan raskaus päättyy keskenmenoon: huimat 30%! Tuo luku, joka niin monelle on kauhun, surun ja jännityksen aihe, luokin nyt minulle toivonpilkahduksen. Varaan heti ajan varhaisultraan, sillä tahdon tietää, missä mennään.

Tiistai:

Seuraavana päivänä ultrassa kätilö löytää kohdustani reippaasti sykkivän alkion. ”Ei huolta, siellä hän on”, toteaa kätilö. En viitsi korjata, että tämä ei nyt suorastaan vienyt huoliani pois – enkä myöskään käy kielipoliisiksi ja korjaa, että alkiosta, samoin kuin istukasta ja ruskuaispussista käytettävä pronomini on ”se”.

Pulitan itseni kipeäksi ultrasta, ja päivänmittaan raskausoireet hiipivät takaisin.

Minusta olisi parasta, että maailmaan syntyisi vain toivottuja lapsia. Itse näköjään toivon yhä keskenmenoa. Onko siis oikein antaa raskauden vain jatkua? Voinko olla varma siitä, että jossain vaiheessa alan kiintyä sikiöön ja lopulta vauvaan? Mitä jos niin ei käy, vaan lapsi joutuu kasvamaan jotenkin erikoisessa ilmapiirissä? Toisaalta, kun lapsen on synnyttänyt ja sitä luonnonihmettä katsonut silmästä silmään, on hänestä myöskin mahdotonta luopua. Tarkoittaako se, että rakastaa? Jos päätän antaa alkion kasvaa sikiöksi ja lapseksi, on se oma valinta.Miksei hänestä siis tulisi aivan yhtä rakas ja erottamaton osa perhettäme kuin muistakin lapsistamme?

Keskiviikko:

Vietän ihanan päivän ilman perhettä harrastusten ja ystävien seurassa. Pahoinvointi pysyy hallinnassa, kun liikettä ja lepoa on sopivassa suhteessa ja syön tunnin välein joko suolaista tai raikasta. Aina kun minulla on hyvä olo, tuntuu raskaus ja kolmas lapsikin täysin mahdolliselta. Ehkä maailma onkin ihan mukava paikka, joka ei välttämättä ihmiskunnan osalta pääty koko elinkelpoisen luonnon tuhoutumiseen ja katastrofiin? Ehkä tänne voi rauhassa synnyttää vielä yhden pienokaisen? Terassin pöydässä maistan hieman raparperisiideriä. Muutaman kulauksen jälkeen minut valtaa huoli alkion hyvinvoinnista. Tajuan, että sittenkin välitän tästä kehoni kokoonkehräämästä olennosta.

Torstai:

Olen koko päivän lasten kanssa kotona. Tappelen uhmaikäisen kanssa, hoidan kouluikäisen asioita, pakkaan esikoisen tavaroita leirille samalla kun nuorempi levittelee niitä ympäriinsä, yritän tehdä ruokaa jota kaikki (myös minä oksetuksissani) suostuvat syömään, ja olen päivän pääteeksi aivan poikki. Tähänkö muka haluan elämäni käyttää? Kiukutteluun, suostutteluun, käskemiseen, pesemiseen, pukemiseen, siivoamiseen, ruokkimiseen, nukuttamiseen, ja kaikenmaailman velvollisuuksiin, jotka täyttävät koko vapaa-ajankin? Ei ikimaailmassa! Haluan, että tämä ilon elämästä vievä pahoinvointi loppuu NYT. En kaipaa enää sekuntiakaan lisää lastenhoitoa elämääni. Enkä halua kantaa enää uutta massiivista huolten vuorta, joita raskauden etenemiseen, vauvan hoitoon ja lapsen hengissä ja terveenä pitämiseen liittyy 18 vuoden ajan.

Otan selvää raskaudenkeskeytyksen prosessista ja päätän varautua siihen heti, jotta viikot eivät ehdi vahingossa kulua umpeen. Saan maanantaiksi  ajan hoitajalle, joka varaa minulle kuulemma ajan lääkärille, jolta saan kuulemma lähetteen klinikalle, jossa raskauden keskeytys tehdään. Suomessa aborttiin ei yllättävää kyllä riitä naisen oma tahto, vaan siihen tarvitaan 1-2 lääkärin lausunto ”sosiaalisista tai terveydellisistä esteistä” lapsen saamiselle. Se, miten joku lääkäri yhden vastaanottokerran aikana voi saada paremman kuvan minun ja elämäntilanteeni sopivuudesta lapsen saamiseen kuin minä itse olen 40 vuoden aikana saanut, on minulle arvoitus. Samoin kuin se, mitä etua ja kenelle on siitä, jos lääkäri kieltää abortin ja nainen joutuu tekemään sen laittomasti puoskaroiden. Lainsäädäntöä ollaankin toivottavasti pian muuttamassa samanlaiseksi kuin muissa pohjoismaissa, joissa alkiovaiheessa (raskausviikolle 12 asti) perusteeksi raskaudenkeskeytykseen riittää oma tahto eli se, että ihminen ei halua olla raskaana.

Perjantai:

Herään epätoivoiseen oloon: olen vieläkin raskaana. Mutta lisäksi päivää varjostaa yllättäen toinenkin ajatus: joudun pian tekemään raskauden keskeytyksen. Siinä missä luonnollinen keskenmeno tuntui helpotukselta, tuntuukin paradoksaalisesti lääkkeellinen kohduntyhjennys minun kohdallani siltä, että olen tekemässä omalle keholleni jotakin kipeää ja väkivaltaista. Vaikka hyvin tiedän, että synnytys tulee olemaan huomattavasti kipeämpi kokemus,eikä ainakaan luonnollinen keskenmeno ollut itselleni fyysisesti mitenkään vaikea, pelkään silti lääkkeiden vaikutusta ja supistuskipua tilanteessa, jossa lopetan itse raskauteni kotioloissa (nykyään aborttia ei yleensä tehdä klinikalla, vaan lääkkeet annetaan mukaan kotiin).

Lauantai:

Surullinen ja autio olo. Pahoinvointi ja koko tämä prosessi kehossani on ikään kuin vienyt kaikki tulevaisuudennäkymät. Mitä sitten, kun raskaus on keskeytetty? Palaako kaikki ennalleen? Innostunko uudelleen samoista asioista, jotka tämä yllätysraskaus keskeytti? Mitä jos niin ei käykään? Entä jos meistä ei mieheni kanssa tulekaan sen onnellisempia, kun lapset kasvavat? Olisiko kolmas lapsi sittenkin enemmän mahdollisuus kuin uhka?

Tiedän, että minussa jylläävät jo viikon 8-9 raskaushormonit ja ajattelisin toisin, jos niin ei olisi. Mutta tässä sitä ollaan: kun nyt ajattelen, että pian kohtuni on taas tyhjä, minua ei enää valtaakaan helpotus, vaan autio olo. Alan kallistua taas sille kannalle, että jos luonto suo, synnytän sittenkin tämän lapsen, joka on tulollaan.

Sunnuntai:

Nukuttuani yön yli olo on edelleen sama. En halua raskaudenkeskeytystä. Jos lapsi tulee, tulkoon. Avaan terveydenhuollon  ajanvaraussovelluksen ja mietin puoli minuuttia sormi näppäimellä, ennen kuin painan ”peruuta aika”.

Olkoon sitten niin.

Toisaalta en uskalla vielä alkaa fiilistellä toiveikkaasti, että kaikki menee hyvin. Sen aika koittaa vasta, jos viikon 12 ultraäänitutkimuksessa näkyy elävä ja terve sikiö.