Kesäloma!

Elämässä ja on helppoja ja vaikeita asioita. Mikä on yhdelle helppoa, on toiselle vaikeaa. Itselleni täysin mahdollista on esim. spagaatin tai päälläseisonnan tekeminen, 30 sivun tutkielman kirjoittaminen kahdessa vuorokaudessa tai puheen pitäminen monikymmenpäiselle yleisölle. Esimerkiksi kaikki nämä olen tehnyt useasti ja jopa nauttinut niistä.

Sen sijaan tänä kesänä koitti todellinen tulikoe, jota olen aktiivisesti vältellyt koko ikäni: kesäloma useamman pienen lapsen kanssa.

Tilanne on siis tämä: koulu on kiinni. Päiväkodista on lomaa. Mies on töissä. Vauva on vielä täysimetyksellä yötä päivää. Juu juu, ihan peruskauraa monelle kunnon kotiäidille, mutta kuten sanottu, en ole osaamiseni ydinalueella saati mukavuusalueellani. Minulle viisi viikkoa kolmen lapsen seurassa on suunnilleen yhtä luontaista kuin spagaatin tekeminen keskivartalolihavalle perusäijälle.

No, kyllähän te äidit ja isit tiiätte mitä lastenhoito on. Se on sitä, kun joka hetki on tapahtumassa potentiaalinen katastrofi tai tapaturmainen kuolema, ja sen estäminen lepää omilla harteilla 25/7 (tai siltä se tuntuu). Kun nelivuotias on yleensä joko hyppäämässä vauvan päälle, tukehduttamassa häntä halaukseen tai vaihtoehtoisesti kiipeämässä pihapuuhun kolmen metrin korkeuteen samalla, kun itse olet juuri tissi kiinni vauvassa. Se on sitä, että aina juuri kun olet saamaisillasi vauvan nukahtamaan, nelivuotias ryntää huoneeseen huutaen ”kakkahätä”, ja sitä että pyykkäät kaksitoistavuotiaan leirikamoja silmät ristissä viime hetkellä edellisiltana. Se on jatkuvaa ruuanlaittoa ja lasten kanniskelua, pepun pesemistä ja laukkujen pakkaamista, polvien laastaaroimista ja lohduttamista, yöheräilyä ja kaiken kaikkiaan  varsinaista kesä”lomaa”, joka lipuu ohi päivä kerrallaan, samaan aikaan kovassa touhussa ja puoliunisessa harsossa.

Mutta on se myös kesää. Aina välillä on helppo hetki, ehkä viikonloppu tai jokin aamu, kun istuu hiekalla tai parvekkeella ja ehtii hetken ymmärtää elämisen kauneutta. On rantavesi ja aurinko, on syli täynnä pyöreitä pohkeita ja sileitä poskia, pääskyt lentävät sinisellä taivaalla ja ympärillä havisee vehreys. On se hetki, kun nelivuotias laskee vesiliukumäestä suoraan syliin naama iloa loistaen. On vauvan hymyt ja kaiken pehmeys.

Ja jonain iltana Töölönlahdella on vihdoin pussikalja ja oma rauha korkealla kalliolla, vierellä hyvä ystävä. Jossain mielen pohjalla pikkuhiljaa avautuva taju siitä, että elämän voi ottaa vähän iisimminkin, ei ehkä heti mutta pian.