Kun ei ole saanut nukkua…

… olen taas pudonnut pimeään. Jonnekin masennuksen, ahdistuksen, maailmantuskan, patriarkaattivihan ja eroaikeiden kurimukseen. Siitä huolimatta, että vasta viikko sitten koin pitkästä aikaa onnea ja iloa, tapasin ystäviä, ja nimenomaan lupasin itselleni, että huolehdin siitä, etten enää putoa.

Mutta se vaatisi aivan toisenlaisen elämän. Juuri tätä eniten pelkäsin tullessani taas raskaaksi: 24/7 äitiys hormonaalisine heittelyineen ei sovi minulle kovin hyvin, sillä omasta mielenterveydestä huolehtimiseen ei ole tarpeeksi aikaa. Tajuan kyllä, että hermostoni on lapsiperhehärdellissä jatkuvasti ylivirittynyt, että resilienssini on katkonaisen nukkumisen vuoksi huono, että eräät viimeaikojen uutiset ovat avanneet vanhat kirkuvat haavat, että nykyaika ja some ei sovi kenellekään, että jokin syy tähän oloon on, ja että jotakin varmaan olisi tehtävissäkin, mutta…

en vain enää jaksa.

Tehdä mitään. En jaksa ottaa yhteyttä mihinkään, en terveydenhuoltoon enkä nettiryhmään. Niistä ei ole apua. En jaksa tehdä yhtäkään joogaliikettä tai edes hengittää syvään. Tai no sen ehkä juuri ja juuri, ja siksi olen tässä enkä itkemässä jossain lattialla. En jaksa enää edes tuntea mitään, kun viikon ajan on jo sattunut aivan liikaa, taas kerran. Sitä paitsi motivaatiota ei ole, sillä tiedän, ettei hetkellinen hyvään oloon pääseminen auta, sehän johtaa vain uuteen pudotukseen. Ei ole mitään parannettavaa: olen ollut tällainen aina. Seesteinen rauhanrakentaja, ja toisaalta lähes psykoottinen akka.

Nyt heittelehdin reippaan äitiyden ja täydellisen romahduksen ristiaallokossa. Sen mukaan, ovatko lapset paikalla vai eivät. Muutaman kerran olen räjähtänyt tai alkanut itkeä lasten nähden, ja pystynyt kyllä rauhallisesti selittämään asiaa parhain päin. Mutta ei tämä helppoa ole. Vaan ihan kauheaa elämää.

Koetin kyllä puhua. Äidille. Ja puolisolle. Mutta kumpikin oli lähinnä närkästynyt siitä, että kaadan omia surujani heidän niskaansa. Puoliso on tietysti kuormittunut itsekin.

Siksi kirjoitan sitten tänne. Tällaisen runoelman, jonka kirjoittaminen helpotti sen verran, että tajusin haluavani toistaiseksi kuitenkin elää (koska lapset).

Kun kuolema

rujo, raaka

tai lempeä, hiljainen, lääkitty

tulee kohdalleni,

antaudun heti.

Hyppään syliin, ikuiseen pimeään,

tai valoon, aivan sama

avaan kuristetun, revityn, ravistellun, hädin tuskin henkeä pihisevän kaulani viikatteelle,

tervehdin, sanon:

Vihdoin.

Kiitos että saavuit,

kiitos että armahdat minut

tätä tuskaa on kestänyt jo

liian kauan,

liian pitkään,

liian lujaa,

elämä on poistunut minusta jo

kauan sitten, tämä kuori

jäänyt odottamaan armahdusta.

Tunnit, yöt, päivät, viikot, vuodet,

vuosikymmenet

nähden liikaa, kuullen liikaa, tietäen liikaa

ihmisen pahuudesta

miehen julmuudesta

(siitä, miten roistoille käy hyvin, ja tappajille pystytetään patsas)

katsoen tuhoa ja typeryyttä

kunnes kaikki rakkaus minussa

on kuollut (kuten puut, ja eläimet)

Ja silti pakotettuna

synnyttämään yhä uutta elämää,

huutaen tuskasta,

tuskasta:

lapsia kuolevaan maailmaan, tervetuloa!

Kaikki unelmat jauhettiin murskaksi elämän rattaissa

Olin pelkkä hiertynyt pala sukupolvien ketjussa

Ah – vapaus – kuolema!

Ei mitään.

Loppu.

Unohdus.

–