Välitilassa – miksi eroaminen on niin vaikeaa?
Näin unen, jossa minä ja mieheni olimme matkalla omiin häihimme. Kuljimme peräkkäin jyrkkää ylämäkeä, mies kaukana edellä ja minä perässä, minulla oli päällä valkoinen pitsimekko ja vedin perässäni painavaa pulkkaa, johon oli pakattu kaikki, mitä tarvitsimme. Mies harppoi lumista ylämäkeä eteenpäin ja koetin huutaa hänen nimeään, pyytää auttamaan, mutta tiesin että se on turhaa, tuuli vei ääneni eikä hän kääntynyt katsomaan. Ohi ajoi auto ja mietin, mitä he tästä näystä ajattelevat, ja koetin näyttää onnelliselta, siltä että haluankin olla juuri tässä ja raahata pulkkaa pitsimekossa, maisema oli itse asiassa kauniin värinen ja ajattelin, että joskus hymyilemme tällekin muistolle.
Näinä päivinä menen jonkinlaiseen katuvaiseen paniikkiin, kun ero alkaa konkretisoitua mielissämme. Kun puoliso on poissa vaikka vain yhden vuorokauden, iskee hirveä ikävä miestä kohtaan. Kuten puoliso asian ilmaisi: olemme haistelleet toisiamme ja toistemme feromoneja niin monta vuotta, että niiden yhtäkkinen puuttuminen aiheuttaa aution olon. Ehkä juuri tämä laumaan leimaantuminen ja fyysinen side onkin se, mikä saa ihmisen palamaan yhä uudelleen huonoonkin suhteeseen? Jopa sellaiseen, jossa eloonjääminen itse asiassa vaarantuu parisuhdeväkivallan vuoksi (ei meillä onneksi)? Vaikka hyvin tiedän, että tulevaisuudessa odottaa taas uusi riita, jossa minua haukutaan ja itketetään, juuri nyt käyttäydymme aivan hyvin ja arki sujuu kohtalaisen mukavasti. Pitäisikö taas vain antaa anteeksi ja unohtaa – eivätkö ne ole parisuhteessa olijan tärkeimmät taidot?
Ihminen on lopulta pohjimmiltaan nisäkäs, laumaeläin. Lauma edustaa turvaa, ja sen hajoaminen tuntuu siltä, että on vaarassa. Vaikka paperilla ja järjellä ajatellen näyttäisi siltä, että ero on kahdelle ihmiselle paras vaihtoehto, todellisuudessa asiaan vaikuttavat monet primitiiviset, fyysiset ja tunteelliset kerrokset, joiden tehtävänä on ollut varmistaa todennäköisin tapa jäädä henkiin eläinmaailmassa. Siksi menen paniikkiin, kun ero alkaa konkretisoitua. Ja siksikin ero on lapsille niin kova paikka: he jos ketkä ovat vielä täysin riippuvaisia lauman turvasta ja muuttumattomuudesta.
Positiivista on se, että olemme pystyneet miehen kanssa käymään rehellisen keskustelun, joka oli hankala mutta jossa silti koin juuri sitä aitoa läsnäoloa ja kohtaamista, jota suhteelta kaipaan. Harmi, että tarvitaan kriisi sellaisen yhteyden löytymiseksi. Toisaalta ne ongelmat, jotka liittyvät perusarvoihimme (esim. henkisten vs taloudellisten arvojen priorisointi, eli ”downgrading vs. upgrading”) eivät poistu puhumalla, eikä molempia tyydyttävää kompromissia ole ainakaan vielä löytynyt.
En tiedä, kuolevatko loputkin lämpimät tunteemme tähän vääntöön – oliko virhe ottaa ero puheeksi, olisiko pitänyt vain jatkaa ylämäkeä eteenpäin entiseen malliin ja ruokkia sitä hyvää, mitä meillä on?