Äiti vai ihminen?
Milloin olen onnellinen?
Kun joskus koko perhe on samaan aikaan hyvällä mielellä, hyvin syöneenä ja rauhassa pöydän ympärillä.
Kun pellavapäinen lapsi nauraa helmihampaat vilkkuen ja juoksee syliin.
Kun katselen hyvin menneen synnytyksen jälkeen ihka elävää omaa lastani sairaalan vuoteessa.
Mutta myös:
Soittaessani tai laulaessani yhdessä muiden soittajien ja laulajien kanssa, silloin kun se on helppoa, hengittää yhdessä, synnyttää jotain säveliään suurempaa.
Maalatessani, silloin kun väri vie ja olen osa itseäni suurempaa taiteen virtaa.
Tanssiessani. Upotessani musiikkiin yleisön joukossa, silloin kun kaikki tuntevat, että hetki on tässä.
Voimistellessani, yhdessä kaikkien voimistelua kanssani eläneiden rakkaiden ystävien kanssa.
Rakastellessani.
Matkustaessani pois, ollessani kotonani jossain muualla: pyöräillessäni halki saksalaisen pikkukaupungin, suudellessani pariisilaisessa porttikongissa, sukeltaessani kimaltavaan, lämpimään mereen, yhä uudelleen, Intian valtamereen, Atlanttiin, Välimereen, siihen suureen veteen, josta kotoisa, likainen Itämeri antaa vain haikean aavistuksen.
Opettaessani, hyvin menneen tunnin jälkeen, jolloin näen ryhmän loistavat silmät ja tunnen todella olleeni välittämässä jotain tärkeää.
Metsäpoluilla, vaeltamassa vapaana ja terveenä, ilman kipuja ja vaivoja, ilman lastenvaunuja ja huolta kallioilta putoilevista taaperoista, kiveltä kivelle hyppien.
Olen onnellinen, kun en ole perhearjen väsyttämä, vaan energinen.
Ystävien seurassa, kun on koko ilta tai viikonloppu aikaa vain toisillemme.
Sekin on minun tapani olla onnellinen.
Ja se kaikki – siis kaikki mikä tekee minusta muutakin kuin äidin – nyt jo kolmannen kerran uhkaa murskaantua ja hävitä tavoittamattomiin.
Nuorena ajattelin, että minusta tulisi jotain. Vielä toissa viikollakin olin jälleen kerran toden teolla kerännyt luovat voimani ja ajattelin, että vielä minusta tulee jotain. Pystyn antamaan maailmalle jotain. Nyt, 41-vuotiaana ja raskaana, minusta tuntuu että se on sinetöity: minusta ei tule ikinä mitään. Olen vain väline muiden elämien toteutumiselle ja sitten siirrynkin jo pian varhaiseläkkeelle.
Sitä sitten istuin lattialla itkemässä eilisiltana. Päivä oli ollut rasittava, kun miehen kanssa oli tullut riitaa ja turvattomuuden tunne iski: jaksanko tätä vääntöä ja konfliktia, jos lisänä on vielä pieni vauva. Ilta oli ollut rasittava, kun kolmivuotias ei suostunut nukkumaan, vaan vaelsi sängystä toiseen hoilaten täyttä kurkkua Palomies Samin tunnaria (kyllä, käytän piirrettyjä lapsenvahtina), ja itse taas olen nykyään iltaisin superväsynyt. Kun mies lopulta kymmenen jälkeen tuli kotiin, löysi hän minut keittiön lattialta heijaamasta itseäni sikiöasennossa edestakaisin. Nyyhkin, etten vain kykene tähän enkä tiedä miten jaksan kahta alle kouluikäistä vielä monen vuoden ajan, kun itse asiassa haluaisin elää ihan toisenlaista elämää, ja miten meidän suhteemmekin käy, tai haluammeko ylipäätään todella sitoutua toisiimme vielä yhden lapsen verran, emmehän ole edes naimisissa, ja sitäpaitsi haluan hyppiä ja tanssia ja juosta enkä raahata ympäriinsä valtavaa mahaa sekä synnytyksen jälkeistä vatsalihasten erkaumaa, ja miten kaikki on joka tapauksessa murskana.
Hän totesi vähän surumielisesti: ”No pitäiskö tätä sitten miettiä vielä. Kyllä sulla on oikeus myös rakentaa sun omaa elämää eikä palata taas vauvan äidiksi”.
Huh helpotusta.
Yhä ovat mahdollisuudet avoinna. Vielä muutaman viikon.
Tänään olen vapaana Tampereella, yhdessä rakkaiden lapsuudenystävien kanssa. He kaikki ovat siirtymässä kohti uutta elämänvaihetta lasten kasvaessa. Entä minä?
Mikä on se valinta, joka vie minut lähemmäksi omaa tarkoitustani tässä elämässä?
