Erityisen herkkä äiti
Yksi suurimmista oivalluksistani elämisen ja olemisen suhteen on ollut se, että kaikki ihmiset eivät aistikaan maailmaa samalla tavalla kuin minä.
Kun itse istun vaikkapa kahvilassa, huomaan koko ajan kaiken, mitä ympärillä tapahtuu, ja luonteeni vuoksi tunnen myös tarvetta reagoida siihen. Rekisteröin automaattisesti pöydissä istuvat seurueet ja heidän todennäköiset suhteensa toisiinsa, sisustuksen yksityiskohdat, äänimaiseman ja yleisen ilmapiirin. Kun joku katselee haeskelevasti ympärilleen, tarjoan tuolia, kun sisään tulee vanhus, tarkistan pitääkö joku ovea auki, kun jonkun taapero vaeltelee, katson ettei hän vain kaadu pöydän kulmaan. Vastakohtana tähän esimerkiksi puolisoni rekisteröi vain sen, mikä hänen mielestään on kulloisessakin tilanteessa pääasia (onko kahvi hyvää vai huonoa). Jos häneltä kysyy jälkeenpäin, minkänäköinen ihminen istui viereisessä pöydässä tai mikä musiikki kahvilassa soi, hän ei todennäköisesti tiedä. Jos kävelen odottamatta häntä vastaan kaupungilla, hän ei todennäköisesti huomaa minua, koska hänen fokuksensa on siinä, minne hän on menossa.
Toisaalta, jos itse keskityn vaikkapa kirjaan tai johonkin minua todella kiinnostavaan tekemiseen, aistin sitäkin täysillä, ja saatan mennä ikään kuin toiseen todellisuuteen. Silloin minuun voi olla hankala saada yhteyttä.
Kasvoin isossa perheessä, jossa oli koko ajan menoa ja meininkiä, lapsilla paljon harrastuksia ja niin edelleen. Tuolloin pakenin hälyä kirjojen maailmaan. Myöhemmin nuoruudessa etsin hiljaisia hetkiä tupakkatauoista tai suklaan syömisestä ja turrutin aistit alkoholilla, jonka avulla pystyin osallistumaan vilkkaaseen biletyselämään opiskelun, työn ja kaikenlaisen aktivismin ohella. Vasta kun olin saanut masennusdiagnoosin ja elämä oli kaikin puolin muuttunut mahdottomaksi enää elää, kuulin erityisherkkyden käsitteestä ja aloin ymmärtää itseäni ja maailmaa.
Herkkyys ei ole mikään diagnoosi, vaan monitahoinen ominaisuus, jota viime aikoina on pyritty mittaamaan esim. erilaisilla testeillä. Asteikon toisessa päässä ovat herkimmät: he, joiden mieli, aivot ja keho (siis hermosto ja hormonitoiminta sekä osin niiden säätelemät ajatukset ja tunteet) räjähtävät täyteen toimintaan tai jopa hälytystilaan jo siitä, että he kuulevat vauvan inahtavan tai näkevät kukkakärpäsen jääneen jumiin ikkunalasien väliin. Toisessa ääripäässä taas ovat he, joiden aivot ja keho eivät reagoi juuri mitenkään tai reagoivat hyvin hitaasti, vaikka vieressä räjähtäisi ydinpommi. Herkkyyttä on kuitenkin montaa laatua: joku saattaa olla pelkästään aistiherkkä, joku toinen taas erityisen tunneherkkä.
Ääripäiden välissä on onnellinen enemmistö, joiden tapaa reagoida asioihin kutsutaan ”normaaliksi” sillä perusteella, että se on yleisin tapa: esim. moottoritien melusta saa valittaa, ravintolan taustamusiikista ei. Hyönteisten kärsimys on ok jättää huomiotta, ihmisten kärsimystä taas ei, paitsi jos se tapahtuu jossain kaukana eikä vaikuta itseen. Onko tämä ”normaali” tapa reagoida asioihin oikein vai väärin, siitä sen sijaan ei ole varmuutta.
Herkkyyden erojen ymmärtäminen on selittänyt monta täysin käsittämätöntä paradoksia, jotka nuorempana olivat tehdä minut (kirjaimellisesti) hulluksi. Näitä selittämättömiä asioita olivat esimerkiksi se, miksi monet oleskelevat vapaaehtoisesti paikoissa, joissa on jatkuva häly, ilman että suojana on aisteja turruttavaa alkoholia; miksi toiset eivät edes huomaa viileää tai muita ikäviä tuntoaistimuksia, eivätkä toisaalta juurikaan nauti hennoista kosketuksista tai saa monia orgasmeja noin vain; miksi televisiossa näytetään ”viihteenä” asioita, jotka tekevät kamalan olon, kun taas taiteen äärelle ei jakseta pysähtyä; miksi jotkut hankkivat vapaaehtoisesti paljon meluavia lapsia; ja ennen kaikkea se, miten joku voi huvikseen olla ilkeä tai tehdä väkivaltaa toiselle ihmiselle tai eläimelle kärsimättä kipua itse? Syy kaikenlaiseen kummallisuuteen ja töykeyteen ympärilläni ei aina ollutkaan se, että ihmiset eivät välitä tai ovat jotenkin parempia hallitsemaan tunteitaan kuin minä. Usein syy olikin vain se, että he eivät yksinkertaisesti huomaa asioita. Tai sitten ne eivät vaikuta heidän hermostoonsa, hormonitoimintaansa, ajatuksiinsa tai tunteisiinsa juuri millään tavalla.
Ensimmäisen lapsen saadessani en vielä ollut täysin kartalla siitä, mitä systeemini kestää ja mitä ei. Äidiksi tulo ja siihen liittyvä fyysinen kipu oli valtava shokki. Lapsen huuto oli viedä minut hullujenhuoneelle: pitkään jatkuessaan huudon aiheuttama elimistöni hälytystila kerta kaikkiaan ylitti sietokykyni. Jotta en olisi vahingoittanut vauvaa, sulkeuduin joko vessaan jättäen lapsen itkemään, tai putosin täysin apaattiseen tilaan lapsi sylissä pystymättä reagoimaan enää mihinkään. Tajusin, että minusta ei ole monen lapsen äidiksi – ainakaan, jos lapset ovat pienia yhtä aikaa.
Nyt kuitenkin odotan kolmattani,ja edllinen lapsi on ”vasta ” kolmivuotias. Onneksi matkan varrella on jo tullut opittua jotain. Olen vähitellen tajunnut, että sopeutuakseni vähemmän herkästi aistivien maailmaan – ja perhe-elämään – on opittava kolme asiaa:
1. On opittava olemaan reagoimatta kaikkiin aistiärsykkeisiin ja ajatuksiin niin voimakkaasti, kuin oma luontainen reaktio on. Tämä tehdään vaikuttamalla sympaattiseen hermostoon ja mieleen esimerkiksi säännöllisellä meditaatiolla ja hengitysharjoituksin.
2. On opittava rajoittamaan ärsykkeiden määrää. Tämä tehdään järjestelemällä elämäntyyliä: esimerkiksi poistetaan kotoa televisio, kirkkaat valot ja muu turha häly, eikä lueta uutisia joka päivä vaan vain kerran parissa viikossa. Lapsiperheessä ärsykkeiden – niin tunteellisten kuin aistillistenkin – määrä helposti räjähtää, ja herkän on ensiarvoisen tärkeää saada palautua niistä rauhassa joka ikinen päivä. Sopivasti rauhoittavaa on esimerkiksi metsässä tai veden äärellä oleilu.
3. On annettava aivoille tarpeeksi aikaa levätä ja prosessoida tietoa, joka imeytyy mieleen koko ajan huomattavan laajalla kaistalla. Tämä tehdään järjestelemällä ajankäyttöä: esimerkiksi osallistutaan sosiaaliseen elämään vain sen verran että siitä on myös aikaa palautua, ja hakeudutaan hiljaisuuteen tasaisin väliajoin. Tämä on tehtävä, vaikka se aiheuttaisi ihmettelyä sosiaalisessa kontekstissa, tai tuottaisi esim. omaa aikaa ottavan äidin syyllistämistä itsekkyydestä. Paljon raukkamaisempaa on se, jos ei kestä omia (turhia) syyllisyyden tunteita tai konfliktia puolison kanssa aiheesta ja sinnittelee sen sijaan ilman tarpeellista omaa aikaa – ja muuttuu kylmäksi, kireäksi tai hirviöksi lapsilleen.
Olen myös tajunnut, että herkkyys ei ole vain kirous vaan myös siunaus, josta on paljon hyötyä eri tilanteissa, ammateissa ja myös perhe-elämässä – kunhan ei uuvuta itseään loppuun.
Vanhemmuuden suhteen juuri tämä herkän ihmisen uupuminen saattaakin muodostua ongelmaksi. Olen usein miettinyt, että vanhemmuus on varmaankin helpointa ihmisille, jotka eivät ole turhan herkkiä. He painaltavat reippaasti ja iloisina menemään arjen nopean digiyhteiskunnan melskeessä. Pikku kitinät ja jatkuva pölinä, huuto ja häly eivät heitä stressaa, sillä he tuskin kuulevat niitä; pienet potkut, töytäisyt, imeväisen nännien puraisut tai innokkaasti kuristavat rutistukset eivät heitä nakerra, sillä heille ne eivät tuota kipua ja mustelmia; lasten pikku riidat he kuittaavat reippaalla ojennuksella ja unohtavat ne saman tien, jäämättä pohtimaan ja murehtimaan mielessään niiden juurisyitä ja seurauksia. Yöllä he heräävät vasta, kun vauvalla on tosihätä.
Tähän liittynee myös se, mihin ihminen sijoittuu introvertti-ekstrovertti -asteikolla: ekstrovertti tarvitsee ympärilleen sosiaalista elämää tai esimerkiksi lapsiperheen tyyppistä menoa ja meininkiä voidakseen hyvin; introvertti taas tarvitsee paljon rauhaa ja hiljaisuutta, sillä hänen oma sisäinen maailmansa saattaa olla todella tapahtumarikas. Sosiaalisesti taitava introvertti voi myös olla todella kiinnostunut ja nauttia ihmisistä ja tapahtumista, mutta häneltä ne vievät energiaa.
Itselleni ennakoimattomasti huutavan ja itkevän, sylissä könyävän, jatkuvaa sosiaalista kontaktia kaipaavan, potkivan ja kiukuttelevan tai äänekkäästi leikkivän ja ylipäätään kaikin puolin normaalin lapsen hoitaminen on erittäin rasittavaa hommaa ja uuvuttaa minut parissa tunnissa kireään stressitilaan. Esikoiselta piilouduin usein keittiöön muutamiksi minuuteiksi ihan vain hengittelemään silmät kiinni. Nuoremman kanssa olen sortunut käyttämään piirrettyjä lapsenvahtina, jotta itse saan rauhaa. Silti olen turhan usein kireä ja iloton äiti, mikä harmittaa minua. Pahimmillaan, jos rauhaa esimerkiksi itkevän vauvan kanssa ei ole pitkään aikaan tarpeeksi saatavilla, saatan mennä psykoosia lähentelevään tilaan, jossa koko ylikuormittunut elimistöni on aivan sekaisin. Tämän kokemuksen perusteella ymmärrän jopa niitä vanhempia, jotka päätyvät epätoivoisiin tekoihin.
Toisaalta parhaimmillaan lapset varmasti hyötyvät siitä, että kasvattaja on herkkä ihminen, joka huomaa helposti lapsen tunnetilat, tarpeet ja niiden syyt. Opetan lapset liikkumaan luonnossa enkä tunge heille harrastuksia joka päivään. En ehkä ole aina reipas leikittäjämutsi, mutta osaan lohduttaa, jutella ja ihmetellä, huomaan heidän tärkeät juttunsa, ja osaan maalata, laulaa ja tehdä hienoja hiekkakakkuja.
Herkän vanhemman tärkein taito on osata pitää oma kuormitus kohtuullisella tasolla. Nykymaailmassa se ei ole helppoa, sillä kaikki kannustaa olemaan nopea, tehokas ja aktiivinen. Minä kehotan päinvastaiseen ja muistutan samalla itseäni: ole hidas, anna aikaa, karsi arjesta turhaa niin paljon kuin pystyt. Nauti siitä elämän ytimestä, joka jää jäljelle.
Ja käytä tarvittaessa kotona korvatulppia!
Näillä taas eteenpäin tähänkin flunssaiseen lapsiperheen touhu/lepopäivään.
