Hullu mutsi vai väsynyt äiti?

Sitten en enää jaksa. Nojaan toppatakissani pyöräkellarin seinään ja valun hitaasti lattialle. Suljen silmäni. Lapsi istuu haalarissaan vaunuissa, minä kellun sumuisten aivojeni laineilla. Mietin jaksanko vielä kerran nousta, niinkuin nousin edellisenäkin päivänä ja sitä edellisenä, vaikka ehkä huusinkin ”en vaan v*ttu tiedä mitä tehdä” ja romahdin olohuoneen lattialle, annoin vuolaan itkun tulla ja huuhtoa edestakaisin sitä epätoivoista tunnetta, että minun pitää joka hetki olla äiti, vaikka minulla ei usein ole asiasta hajuakaan.

Kellarin lattialla istuessani unelmoin harhaisesti poispääsystä, enkä enää mistään lepolomasta karibialla vaan mahdollisimman lempeistä tavoista menettää henkensä. Häkämyrkytys kiinnosti fantasiana eniten, ja halusin googlailla ohjeita, mutta en jaksanut. Avasin silmät, ja seinät heiluivat sumuisina ympärilläni. En taaskaan vain v*ttu tiennyt mitä tehdä. Minne olin edes menossa, ja miksi? Taasko päämäärättömästi julkisiin kulkuvälineisiin istumaan ja torkkumaan, kun lapsi nukkuu vaunuissa paremmin kuin sängyssään?

Päätin mennä terveyskeskukseen. Siellä ei ainakaan pääsisi tapahtumaan mitään pahempaa. Tämä yksi ajatus päässäni työnsin vaunut lumisia kävelyteitä pitkin terveyskeskukseen, ja siellä istuin, tuijotin kasvia ja pidin kiinni tuolin käsinojista. Suuta kuivasi, pyörrytti, koetin hengittää rauhallisesti ja kerroin itselleni olevani 42 vuotias aikuinen ihminen, joka ei nyt ala tässä kehittää itselleen mitään paniikkihäiriötä tässä iässä, vaikka vähän väsyttäisikin. Hengitin sisään neljään laskien, ulos kahdeksaan laskien. Hain vettä. Näin pörröisen pääni peilistä ja huomasin pukeneeni ohuen villatakin paksun villapaidan päälle. Kävelin aulan toiseen päähän. Pelkäsin näyttäväni hullulta. Istuin alas. Odotin että kello tulee neljä ja on aika hakea keskimmäinen päiväkodista.

Varttia vaille neljä vastaanoton hoitaja tuli tiedustelemaan, odotanko jotain. ”Ei, kai… joo, ei.Tulin vain keskustelemaan lääkärin kanssa häkämyrkytykseen kuolemisen hyvistä ja huonoista puolista”, sopertelin yrittäen olla hauskan nokkela. En ollut. Purskahdin räkäitkuun. Sain ajan lääkärille seuraavaksi aamuksi.

Lääkäri oli ihana nainen. Olin hänen luonaan tunnin. Olin päästä lepovuoroon psykiatriselle osastolle, kun en suoralta kädeltä osannut vastata mikä viikonpäivä, kuukausi tai vuosi on meneillään, ja aloin sosiaaliturvatunnusta kysyttäessä luetella puhelinnumeroani. Koska vastaukset kuitenkin pienen harkinnan jälkeen menivät nappiin ja vakuutin etten aio toteuttaa itsetuhoisia ajatusketjujani (siksihän juuri tulin terveyskeskukseen), todettiin että olen äidiksi tarpeeksi pätevä ja näin ollen vastuu kolmen lapsen hengestä ja elämästä saa jatkossakin levätä hentoisilla harteillani.

Nuppini ei siis ole sekaisin muusta kuin silkasta väsymyksestä. Silti parastani haluava lääkäri halusi hoitaa minua kaikilla keinoilla mitä hänellä on: lääkkeillä ja empatialla. Lähdin vastaanotolta masennuslääkeresepti kourassani. Kerroin miehelle, että minä menen nyt muualle nukkumaan pariksi yöksi.

Nukuttuani yhden yön vieraassa huoneessa Vantaalla jääkaapin pörinässä (epämääräisesti heräillen) ja toisen yön sukulaisen asunnossa Haagassa (kuin tukki), haparoin itseni kello kolmen lounaalle läheiseen kiinalaiseen / olutkapakkaan. Tunsin hapsottavine hiuksineni ja silmäpusseineni sopivani sunnuntaiaamun joukkoon hyvin. Kukaan tuskin arvasi, että minua ei ollut väsyttänyt eilisillan juopottelu, vaan vauva. Siinä samalla päätin, että kymmenenkuisen pienokaisen ryyppyputki saa loppua tähän. Imetys alkaa olla minun osaltani nähty. Koko vauvavuosi alkaa olla jo aika nähty.

Ensimmäisen kerran olin neuvolan ohjaamana psykiatrisella sairaanhoitajalla kesäkuussa, ja totesin että tarvitsen pitkän sairausloman, eikä minulla ole enää voimavaroja kartoittaa itse muita avunsaantimahdollisuuksia. Nyt puoli vuotta, 180 katkonaista yötä, useita puheluita ja yhtä kartoituskäyntiä myöhemmin yhteiskunta rientää apuun: saamme kotipalvelusta lastenhoitoapua 2h viikossa.

Niin että sitä tässä vain mietin. Että jos joku kärsii burn outista liiallisen työmäärän, vastuun ja ympärivuorokautisen päivystysvelvollisuuden vuoksi, niin onkohan työterveydestä annettu käypä hoito se, että hänen työaikaansa vähennetään 2h viikossa ja muuten pitää painaa kuten ennenkin? En tiedä, mutta äitien burn outiin sellaisen ”loman” ilmeisesti pitäisi riittää. Tai siis, itse on lapsensa hoidettava, ja tyttärilleni opetan, että kannattaa ryhtyä lesboksi niin ei pääse tämmöisiä käymään.

Kyllä, olen ehkä hieman masentunut. Minusta se on aina ollut terve reaktio oman elämän vastoinkäymisiin ja ympärillä näkyvään maailman julmuuteen. Aiemmin elämäntavat ovat olleet tärkeässä roolissa masennuksen kaitsemisessa; erityisesti jooga ja meditaatio on ollut yksi tärkeä lääke, jolla olen aiemmin haihduttanut masennuksen ja pystynyt kaikista tunteista ja ajatuksista huolimatta elämään onnellista elämää. Raskaus, synnytys ja vauvaelämän aiheuttama väsymys kuitenkin muuttivat elämän ja estivät myös joogaamisen sillä intensiteetillä, jolla se pitää masennuksen poissa. Pitäisikö siis nyt alkaa syödä masennuslääkkeitä?

Elämäntavoilla itseään hoitamaan oppineelle masennustapuvaiselle raskauden kaltainen elämänmuutos on melkein samanlainen tuomio kuin diabeetikolle olisi ilmoitus, että tästä lähtien et sitten muuten saa näitä insuliinipistoksia, että sinun täytyy nyt vain opetella tasaamaan tätä verensokeria jotenkin muuten. Että paljon onnea vaan iloisesta perhetapahtumasta! Kaiken päälle tulee vielä synnytys ja univaikeudet, jotka jo pelkästään syöksevät osan äideistä raiteiltaan. Joten mielestäni onmelkoinen suoritus, että olen selvinnyt näinkin pitkälle. Ehkä nyt olisi lääkityksen aika. Periaatteessa olen valikoitujen mömmöjen ystävä: sitä vartenhan huumeet ja lääkkeet ovat, että elämä tuntuisi siedettävämmältä, ja nyt olisi tarjolla ihan laillista tavaraa – siis muutakin kuin suomalaisten perinteinen masennuslääke alkoholi (joka muuten on itse asiassa depressantti, jota en kestä enää juuri yhtään).

Seuraavana päivänä soitetaan psykiatriselta. Psykiatrisen polin lääkärille vakuutan puhelimessa, että en aio toteuttaa itsetuhoisia ajatusketjujani, koska arvelen lapsilleni olevan enemmän iloa elävästä kuin kuolleesta äidistä. Saan Maisaan merkinnän ”ei aikomusta toteuttaa laajennettua itsemurhaa”, joten se siitä. Minun ei tarvitse käyttää vähiä voimiani poliklinikalle raahautumiseen, tutkittavana olemiseen ja jälleen uusiin keskusteluihin ja lomakkeisiin, joita olen viimeksi keväällä täyttänyt ja saanut tulokseksi sen, että en ole varsinaisesti sairas, ainoastaan herkältä luonteeltani hieman huonosti sopiva ihmiselämään ja erityisesti elämään äitinä. Psykiatriseen sairaalaan pääsevät vain psyykkisesti sairaat, mikä onkin ymmärrettävää. Mutta missä on perhe-elämään väsyneiden, huonosti nukkuneiden äitien hoitolaitos?

Ehkä sellainenkin vielä keksitään. Juuri nyt on tämä kummallinen, epätodellinen väsymys, joka kuitenkin tänä iltana vaihtui tähän yhtä kummalliseen vireystilaan. Ja samalla on lapsia yöpuvuissaan kiipeämässä syliin, lapsia jotka ovat vielä täynnä puhdasta elämää, hymyjä, helppoja nauruja, huutoitkuja, lauluja ja piiristuksia, mahdollisuuksia, iloja asioista joita on. Elämä voittaa. Taas kerran.