Huomioita raskauden 3. kolmannekselta
Seison vaatekaapilla ja tuijotan epäuskoisena kapeavyötäröisiä farkkuja, jotka muka ovat minun. Olenko oikeasti joskus ollut noinkin ohut? Sama hämmästys nousee, kun järjestelen (vihdoin) kuvia toissakesältä. Että voi ihminen näyttää keveältä! Ja entä sitten kadulla ja kahviloissa kävelevät naiset, joiden vyötäröt ovat kapeampia kuin muu vartalo – miten he eivät katkea keskeltä?
Pallomahasta on tullut minulle normi. Olen taas tottunut olemaan iso, ja hämmästyn joka kerta, kun joku kysyy raskaudestani ilman, että olen kertonut siitä hänelle. Näkyykö tämä muka niin selvästi? No, kyllä se näkyy. Pitkälle. Olen jo yhtä valtava kuin esikoisen kanssa viimeisilläni, ja vielä pitäisi melkein kolme kuukautta jaksaa! Onneksi selkävaivat ja lonkkakivut loistavat poissaolollaan, mistä olen kiitollinen. Vauhti vain on hidastunut ja otan nokosia joka välissä – viimeksi torkahdin bussiin, sitä ennen kirjaston mukavaan nojatuoliin.
Maha myös painaa, etenkin ylöspäin. Sisäelimet ovat aivan lytyssä, ja varsinkin iltaisin ahdistaa ja närästää. Rintsikat kuristavat ikävästi (vaikka käytössä on useita kokoja normaalia suurempi ympärysmitta), mutta toisaalta heti kun kotiin tullessa annan liivien singahtaa auki, painavat ylisuuret roikkotissit ryhdin kumaraan. Huoh.
Siinä missä ennen katselin raskaana olevia ja vauvojen äitejä välinpitämättömästi, tuntien onnea ja helpotusta omasta vapaudestani, ovatkin he nyt kohtalotovereitani. Ja kaikki muut raskaana olevat ja vauvojen äidit näyttävät hirveän nuorilta. Jotenkin melkein hävettää olla raskaana tässä iässä! En todellakaan hehku rusoposkista äitiyden suloa, vaan taaperran menemään toppatakissani silmäpussit ja huulijuonteet vuosi vuodelta syveten. Tosin tarkemmin ajatellen en kyllä tainnut hehkua mitään raskaussuloa edellisilläkään kerroilla… olen ehdottomasti parhaimmillani ei-raskaana.
Kerään myös kiloja kunnioitettavaa tahtia. Olen jo lähes 15 kiloa massiivisempi kuin ennen raskautta. Sitä mukaa kun liikkuminen on hidastunut, on syömisestä tullut elämäni pääasiallinen sisältö ja suurin nautinto. Työpäivien ehdoton kohokohta on lounasbuffet! Ja illan mittaan on mukava napostella vähän sitä sun tätä.
Sen lisäksi kala-kasvissyöjän ruokavaliooni on hiipinyt uusi lisä: mustamakkara. Tämä tamperelainen peruselintarvike oli viimeinen lihapitoinen asia, jota vuosituhannen alussa vielä söin vaikka muuten tein vain kasvisruokaa, ja näköjään se on myös ensimmäinen asia, johon tarraudun kun huomaan taas janoavani verta. En siis todellakaan suosittele nykyajan valtavirran hullutusta eli jatkuvaa, jopa päivittäistä lihan syöntiä kenellekään! Mutta pakko se on myöntää jostain syvältä tamperelaisuuteni ytimestä: on meinaan hyvää puolukkahillon kanssa. Siis jos ei ajattele tehotuotettuja sikaparkoja.
Teurastuksesta puheen ollen, huomaan miettiväni paljon syntymää ja kuolemaa. Luen välillä uutisia ja ihmettelen asioiden julmuutta. Ja typeryyttä. Soittelin 90-vuotiaalle tuttavalle ja hänen toteamuksensa on niin tosi: ohikulkumatkallahan täällä vain ollaan. Se ajatus vie paljon painoa pois harteilta, kun lukee uutisia (saati kaikenmaailman kommenttipalstoja, joilla ihmiskunta pääsee oikein loistamaan puuttuvalla halullaan ymmärtää). Elämän lyhyys ja sattumanvaraisuus tuntuu tavallaan lohdulliselta. Aika pianhan tämä jo loppuu, joten on syytä nauttia mistä voi, tehdä parhaansa ja hyväksyä loput.
Tyttärilläni on kuitenkin luultavasti vielä pitkä matka edessä. Lapsuuden ilon ja ihmetyksen katselu lähietäisyydeltä lienee vanhemmuuden parasta antia, mutta sitten lapsillekin koittaa teini-ikä ja nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Pitkän aikaa sitäkin matkaa äiti kulkee vierellä ja taustalla. Ja saa ehkä joskus lapsenlapsia hoidettavakseen.
Onko tässä koko kiertokulussa oikeastaan mitään järkeä? Sukupolvi toisensa jälkeen ihmettelemme elämän tarkoitusta, emmekä sitä keksi, mutta saamme silti syviä merkityksellisyyden tunteita tekemällä lisää ihmisiä, jotka vuorostaan ihmettelevät elämän tarkoitusta, eivätkä sitä keksi, ja hakevat taas merkitystä lisääntymisestä, jne… Jokaisen sukupolven tehtäväksi jää vain luoda merkityksellisyyden tunteita itselleen työstä, harrastuksista, taiteesta, luonnossa olosta, uskonnosta, urheilusta, yhdessäolosta, nautinnosta, mistä milloinkin… Ja huolehtia edellisestä ja seuraavasta sukupolvesta ja tietenkin toisistaan. Mitään sen kummempaa, absoluuttista merkitystä ihmisen olemassaololle ei ole tiedossa, satumme nyt vain olemaan olemassa.
Hassua.
Vatsassa potkii ja liikuskelee joku terhakkaasti. Hän ei pohdi merkitystään, hän ON.
Ehkä voisin oppia häneltä. Irtaudun ihan kohta omista, ainaisista ajatuksistani, joiden ihminen usein luulee olevan todempaa kuin todellisuus, ja joihin todellisuuden äärettömyys typistyy. Irrotan myös tästä niskavaivoja, riippuvuutta, adhd:ta, masennusta ja ties mitä aiheuttavasta ”äly”puhelimestani (nämä laitteet ja some muuten varmaan joskus vielä kielletään ainakin alaikäisiltä, ja sitten ihmetellään niiden holtitonta käyttöä, niinkuin nyt ihmetellään entisaikojen tapaa tupakoida kaikkialla!) Hengitän syvään, tai siis niin syvään kuin palleaa puristava vatsa antaa myöten, ja olen. Tajuan, missä olen ja mitä koen. Marraskuuta. Viileää, pimenevää, kostealta tuoksuvaa suomalaisen talven alkusoittoa.
Nyt. Ja nyt.
Tässä kehossa tuntuu täydeltä. On yksi selkeä suunta, jonne mennä. Kohti syntymää.
