Kaksi viivaa

Kamala nälkä. Pakko saada ruokaa. Kävelen ohi metsän, jonne olin menossa lenkille, ohi kahvilan – suljettu, voi ei! – ja kiihtyvällä vauhdilla kohti markettia. Aamun perinteinen aloitus, kahvi ja banaani, ei selvästi tänään riitäkään.

Marketille on ylämäki. Selviänkö sinne asti, mielessä häivähtää. Heikottava sudennälkä silmissäni ryntään viimein heiluriporteista sisään kohti notkuvia hedelmähyllyjä. Poimin koriin banaanitertun, paistopisteen antimia ja pillimehun, suuntaan kassalle ja maksan. Heti kassan jälkeen pureudun fetajuustokolmioon. Pelastus!

Taisi olla eilisen jumpan takia vajausta hiilihydraateista, tuumaan ja jatkan tyytyväisenä päivääni. Siis nelikymppisen, vihdoin perhe-elämän kurimuksesta kohti omaa kutsumustaan kulkevan, innolla vaihdevuosien jälkeistä hormonaalista rauhaa odottavan keski-ikäisen ihmisen ihmisen onnellista päivää.

Illalla katselen kalenteria ja pohdiskelin kuukautisten myöhästymistä kahdella viikolla. Tällaista se varmaan tässä iässä alkaa olla, tuumin tyytyväisenä. Vähitellen kuukautishässäkät harvenevat ja lopulta loppuvat kokonaan. Alkavat varsinaiset oman elämän voimavuodet! Näin itseni kulkemassa Minna Canthin, Aira Samulinin ja muiden nelikymppisenä uransa aloittaneiden hahmojen jalanjäljissä. Okei, ehkä ensimmäiset parikymmentä aikuisvuottani menivät opiskelupaikoissa haahuiluun, mielenterveyssolmujen ja parisuhdesotkujen selvittelyyn, sekalaisissa osa-aikatöissä sompailuun sekä raskauksista, synnytyksistä, imetyksistä, vauvavuosista ja keskenmenoista toipumiseen, mutta nyt! Nyt kohtalo on osoittanut minulle uuden suunnan omalla työpolullani, oman kutsumukseni parissa, oman itsenäisen toimeentulon. Kaikki on valmista syksyä varten, jolloin oma yritykseni starttaa.

Seuraavana päivänä kaikki alkaa oksettaa.

Mutustan pullaa kahvilassa yhteistyökumppanini kanssa ja koko idea alkaa yhtäkkiä etoa. Palaverin jälkeen etova olo ei mene ohi. Se jatkuu seuraavaan päivään, ja sitä seuraavaan. Kaikki ideani, jotka vaikuttivat niin hyviltä, tuntuvat nyt täysin toteuttamiskelvottomilta. Tahdon vain mennä kotiin ja hengittää raikasta, mieluiten sateisen metsän tuoksuista ilmaa.

Sitä seuraavana päivänä arvaan jo. Merkit ovat kovin tutut.

Mies hymähtelee, kun viikonloppureissuun lähtiessä haluan käydä vielä apteekin kautta hakemassa raskaustestin. Sulla on varmaan joku päiväkodista saatu oksutauti, hän uumoilee.

Junan vessassa odotan hiljaisuudessa minuutit, joina punainen väri hyvin hitaasti leviää testitikun ikkunaan. Tulos on selkeä.

Hetkenä, jolloin jälleen kerran näen kaksi viivaa positiivisessa raskaustestissä, lakkaan uskomasta kohtaloon, Jumalaan tai yhtään mihinkään muuhunkaan. Tajuan kirkkaasti, että kaikki elämässä ja kuolemassa on silkkaa sokeaa sattumaa: se, mihin voikukan hahtuva sattuu laskeutumaan, minne jänis kakkaa männyn siemenen, kuka sattuu jäämään auton alle ja kenessä syöpäsolu leviää. Ei suunnitelmaa, ei tarkoitusta: vain luonnon kaoottinen vyöry joka suuntaan, minne sen luova ja tuhoava voima suinkin pääsee etenemään.

Nyt se on taas minun kohdussani.

Keski-ikäisen, kuparikierukkaa uskollisesti käyttäneen naisen kohdussa.

Mikään ehkäisy ei ole sataprosenttisen varma, niinhän sitä sanotaan. En vain ollut uskonut, että se koskisi juuri minua. Sisuksiini työnnetyn, tulvamaiset kuukautiset aiheuttavan mutta muuten harvinaisen sivuvaikutuksettoman kuparikierukan piti estää tällaiset yllätykset. Sen piti taata, että saisin lähestyä vaihdevuosia kaikessa rauhassa. Neljäkymmentä täytettyäni iloitsin suuresti siitä, että hedelmällisessä iässä olevan, perheellistyvän tai sitä yrittävän naisen miljoonat keholliset murheet ja vaivat olisivat vihdoin kohdallani lopullisesti ohi.

Mutta siinä ne nyt ovat: kaksi viivaa raskaustestissä junan vessassa välillä Helsinki – Turku.

Lapset lukevat kirjoja ja leikkivät vaunun yläkerran liukumäessä ja minä koputan miestäni olkapäälle. ”Raskaustesti vahvasti positiivinen”, kuiskaan ja näen, miten miehen kasvoilla vaihtelee ilmeiden kavalkadi: yllätysestä laajentuneet silmät, venähtänyt naama, sitten epäuskoinen hymy, joka nopeasti siivoutuu pois huolestuneen ja kysyvän ilmeen tieltä.

Tämän täytyy olla kohdunulkoinen raskaus. Niitä kuparikierukka ei ehkäise aivan yhtä tehokkaasti kuin hormonaaliset konstit. Otin kuparikierukan, koska ehkäisyhormonien sivuvaikutukset ovat kohdallani pahat (en nyt puhu veritulppariskistä vaan kokonaan muuttuneesta persoonallisuudesta, jonka e-pillerien aineet hormoniherkälle ja masentuneisuuteen taipuvaiselle ihmiselle luovat.) Kohdunulkoinen raskaus – olkoon sitten niin. Vielä yksi, potentiaaliseti hengenvaarallinen murhe hedelmällisessä iässä olevan naisen kontolle.

Googlaan kohdunulkoisen raskauden. Kolmannes tapauksista hoituu itsestään. Suurin osa solunsalpaajalääkkeillä. Ja ne loput, joihin liittyy ikävämmän kuuloisia asioita – no, ei nyt puhuta niistä.

Ei se auta, kuin mennä tästäkin läpi.

Joskus sitä miettii, eikö miehille voisi keksiä jonkinlaista kestokondomia, joka laitettaisiin päälle kun he täyttävät 14 ja poistettaisiin vain lapsentekotilanteissa.