Kevytero: kaksi kotia, yksi perhe?

Säästän teidät enimmältä viime viikkojen tunteelliselta turbulenssilta. Totean vain, että mieheni on kuin taikaiskusta muuttanut koko mentaliteettinsa koti- ja parisuhde-elämän suhteen. Se tuntuu ihmeeltä, joka on varmasti vaatinut häneltä jonkinlaista radikaalia irti päästämistä vanhoista ajatusmalleista. Negatiivisuuden ja ärsyyntyneisyyden tilalle on astunut aito kiitollisuus siitä, mitä meillä on. Mies hukuttaa meidät haleihin ja pusuihin, köllöttelee kanssamme ilman kännykkää, osallistuu pyykin ripustukseen, eikä enää suhtaudu asunto- ja raha-asioihin överipessimistisesti povaten meille joka käänteessä perikatoa. Stressi on vähentynyt ja tunnelma kotona sellainen, että elämä kantaa.

Tähän tilanteeseen on tultu, koska minä lopulta uskalsin perheen hajoamisen uhallakin asettaa selkeän rajan siihen, mikä riittää. Ja koska mies lopulta tajusi, ettei parisuhteen kuulu olla sotaa, ja pystyi aloittamaan muutoksen itsessään. Se on heijastunut heti myös minuun, koska olen voinut laskea puolustukseni ja olla paljon mukavampi puoliso.

Silti huomaan, että jokin minussa on kuollut tai vielä muurin takana. Miehen antama huomio, avoin juttelu ja läheisyys on ihana asia, jota viime vuosina ja varsinkin raskausaikana olisin kaivannut paljon. Miksi sitten lämmin ailahdus ei tunnu sydämessä asti nyt, kun sitä kaikkea vihdoin saan?

Entä voinko luottaa siihen, että asiat eivät parin viikon jälkeen ala taas luisua ahdistavampaan suuntaan? Miten estän sen, ettei sota ala uudestaan? Olen hyvin hämmentynyt ja sekaisin kaikesta. Lisäksi nukun edelleen katkonaisesti, sillä lapset heräilevät ja ryömivät syliin öisin. Päivät lasten ja perheen kanssa ovat tunteellisesti, fyysisesti, auditiivisesti ja visuaalisesti hyvin tapahtumarikkaita, ja kaipaan rauhaa ja tilaa.

Niinpä olen päättänyt joka tapauksessa tehdä konkreettisen muutoksen, joka varmistaa ajan ja tilan sekä itselleni että miehelle, joka nyt selvästi on halukas henkilökohtaiseen sisäisen muutosprosessiin. Aion vuokrata pienen yksiön, jossa kumpikin meistä voi viettää omaa hiljaista aikaa vuoroviikoin. Pari päivää viikossa taas olemme yhdessä yhteisessä kodissa lasten kanssa ja tunnustelemme, onko parisuhteellamme mahdollisuus lähteä uuteen kukoistukseen. Ehkäpä joskus voimme lapsenvahdin turvin viettää aikaa kahdestaankin.

Tämä ratkaisu on suuri helpotus miehelle, joka pelkäsi totaalista eroa ja kahden kodin lapsiperhearkea. Tietenkin myös minä olen helpottunut siitä, että lapset saavat pitää ehjän kodin ja perheen – siis sellaisen perheen, jossa ei raivota ja kohdella toista ikävästi. Samalla haluan sinetöidä ymmärryksen siitä, että paluuta vanhaan ei ole. Se homma on nyt nähty ja minä en suostu siihen enää.

Katsotaan, mitä tästä tulee ja mihin tämä johtaa. Pelkkään säästöjen sulamiseen ja vararikkoon (ennenkuin palaan syksyllä töihin)? Vai siihen, että löydämme juuri meille sopivan tasapainon töiden, perheen, oman elämän ja parisuhteen välillä?

Jotenkin tuntuu, että tämä suunta on oikea. Vaikka en vielä tarkalleen tiedäkään, mihin suuntaan se vie.