Kotona marraskuussa

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun pahoinvointi alkoi ja elämäni muuttui.

Tuolloin vessanpöntöstä menivät alas nelikymppisen tulevaisuuden suunnitelmat, työt, harrastukset, vapaa-aika, rakkauselämä, fyysinen hyvinvointi, henkinen ja hormonaalinen tasapaino, luotto nykyaikaiseen ehkäisyyn, ja lopulta katkonaisten yöunien myötä myös ihmissuhteet (joita ei jaksa ylläpitää) sekä aivoterveys (lähimuisti ja numeraalinen ymmärrys pätkivät pahasti). Tähän mennessä on yllämainituista asioista palautunut lähes entiselleen yksi asia: fyysinen terveys. Kymmenenkiloisen taaperon nostelu on tuonut ruista ranteeseen.

Iloinen asia on tietenkin se, että saimme ihanan vauvan, joka alkaa tosiaan olla jo taapero. Hän nousee seisomaan tuoleja vasten, kaatuilee ja opettelee kävelemään. Mutta kun tuttava jumpassa totesi, että ”onhan se kuitenkin aika ihanaa, että tulee noin helposti raskaaksi”, ei kyllä naurattanut. Niin. Se on ihanaa silloin, kun haluaa tulla raskaaksi. Muuten se on aikamoinen haaste ja koettelemus, jota en kutsuisi sanalla ihana (vaikka vauvaa kutsunkin). Ehkä kuvailisin sitä sanalla kidutus? Vaikka onhan puoleentoista vuoteen monenlaista ihmettä ja ihanuuttakin mahtunut.

Äitiysloma ja -raha loppui jo, mutta en kykene viemään vauvaa päiväkotiin isoon lapsiryhmään vieraille hoitajille. Mies taas ei kykene jäämään isyysvapaalle. Olen siis edelleen kotona. Elämä koostuu rakkaista lapsista ja heidän asioistaan. Omaa elämää ei oikeastaan ole. Siihen ei riitä aika eikä aivokapasiteetti. Vauva herää edelleen 5-6 krt yössä ja vaatii rauhoittelua.

Luin Pamela Druckermanin kirjan ”Kuinka kasvattaa bebe” ja tunsin itseni tyhmäksi. Miksi ihmeessä en tehnyt kuten ranskalaiset, ja vieroittanut vauvaa yösytötöistä ja -heräilyistä jo ensimmäisten kuukausien aikana? Silloin ehkä olisi ollut jonkinlaista mahdollisuutta palata omien töiden ja ihmissuhteiden pariin säällisessä ajassa. On sairasta omistautua lapsille tällä tavalla. Muistan kyllä ranskalaisten tuttavien joskus ihmetelleen, miten vielä puolivuotiaat Suomessa nukkuvat vanhempien makuuhuoneessa ja heräilevät öisin – miten ihmeessä vanhemmat jaksavat? No, eivät he jaksakaan. Itse heräsin vasta nyt vauvasumusta ihmettelemään, miten ihmeessä olen jo kolmannen kerran jättänyt itseni – ja vauvan – lapsentahtisen imetyksen armoille? Nyt tajuan, että se on yksi niistä isoista asioista, joka uuvuttaa äidit ja tuhoaa parisuhteet. Ei varmaan ole sattumaa, että hyvin nukkuvien vauvojen Ranskassa taas pikkulapsiperheissäkin parisuhteet voivat hyvin ja syntyvyys on Euroopan toiseksi korkein.

Muuta en nyt jaksa kirjoittaa. Yösyötöt on lopetettu, mutta unikoulu jatkuu.