Kuinka toipua satuttaneesta suhteesta – yhdessä?
Vuoden alku on ollut hurjaa ja parantavaa aikaa. Olen vihdoin rohkeasti rämpinyt ulos surkuttelun suosta ja tehnyt asioita, jotka ovat hyväksi minulle. Osallistuin Wild Heart Academyn viikonlopun mittaiselle tantrakurssille (ei-seksuaaliselle), ja löysin sieltä aivan huumaavan ihanalta tuntuvaa sisäistä turvaa, vapautta ja palautuvaa yhteyttä elämään. Kävin syvähengitys-työpajassa ja tajusin olevani itse asiassa lopultakin terve, vapaa ja voimissani nauttimaan elämästä. Päättäväisesti kieltäydyin täyttämästä kalenteriani kokonaan töillä, kotitöillä ja muilla ”pakollisilla” menoilla (vaikka koville otti!), ja ryhdyin sen sijaan taas maalaamaan. Aaah! Kerroin puolisolleni, että hänen murjotuksensa raha-asioiden ja mielipide-erojemme vuoksi ei enää saa estää minua elämästä oman näköistäni elämää, ja siksi(kin) aion erota. Löysin vuokra-asunnon pihapiirin toiselta laidalta ja hain sitä! Puoliso oli tällä välin innostunut katselemaan itselleen uutta omistusasuntoa.
Mutta… en saanut asuntoa. Kolmen seiniinpiirtelyiässä olevan lapsen pienituloinen yh-äiti ei Helsingin kilpailluilla vuokramarkkinoilla selvästikään ole mikään unelmavuokralainen. Toista yhtä edullista kolmiota en lähistöltä löytänyt. Laitoin nöyrästi hakemuksen kaupungin vuokra-asuntojonoon ja varauduin odottamaan puoli vuotta.
Tämä kaikki aiheutti mielettömän tunteiden tuuletusmyrskyn. Yhtäkkiä huomasin itkeväni valtoimenaan luopumisen tuskaa ja kaikkia muita asiaan liittyviä tunteita lapsuudesta lähtien. Naputtelin kehoa eft-metodilla ja annoin kaikkien tunteiden tulla ja mennä. Miks äiti itkee, kyseli keskimmäinen, ja selitimme miten aikuisiakin joskus vaan harmittaa kaikki. Lapsi tuli silittämään ja pussaamaan poskelle ja piirsi lohdutukseksi tähtikortin. Perhe-elämän ihanuus kosketti syvemmältä kuin koskaan.
Ja kuinka ollakaan, puolison kanssa keskustelut ovat yhtäkkiä rauhallisia. Hän on käynyt läpi omaa prosessiaan koko vuoden, ja näkee nyt myös asiat rehellisemmin. Yhtäkkiä meidän molempien tekeekin mieli mennä lähelle, halata ja kohdata. Vetovoima onkin yhä tallella, lämpimämpänä ja syvempänä kuin ennen. Entä jos sittenkin kaikki päättyy siihen, että elämme onnellisina yhdessä elämän loppuun asti?
Meitä molempia pelottaa. Minua pelottaa, että puolison narsistiselta vaikuttavat käytösmallit saavat taas vallan. Menneisyydessä hän on välillä tehnyt mitä vain ”voittaakseen” mitättömimmänkin väittelyn kanssani. Hän on haukkunut, iskenyt vyön alle, pyrkinyt kääntämään omat virheensä minun mielenterveyshäiriöikseni, ollut armoton ja tuomitseva, ja niin edelleen. En voi koskaan olla varma, etteikö niin kävisi taas – mutta alan olla varma siitä, että en enää syytä itseäni siitä, mikä ei ole minun syyni.
Puoliso on lähes aina pyytänyt jälkeenpäin anteeksi lipsahtamistaan narsistisen raivon tai mykkäkoulun puolelle, eikä sellaista ole useinkaan tapahtunut enää viimeisen vuoden aikana – siis sen jälkeen, kun otin eron puheeksi. Sen sijaan itse olen kiduttanut puolisoani jatkuvalla vellonnalla eropäätöksen ja yhdessäolopäätöksen välillä. Hänellä tulee olemaan vaikeuksia luottaa siihen, että tällä kertaa olisin oikeasti sitoutunut yhteiseen perhe-elämään.
Tässä siis ollaan nyt. Piti viittä vaille purkaa kaikki, jotta pystyimme kohtaamaan puhtaalta pöydältä. Toipuminen ei ole niinkään tullut siitä, mitä olemme tehneet yhdessä, vaan on vaatinut paljon yksin tehtyä rehellistä itsetutkiskelua molemmilta osapuolilta. Se mitä on ollut, on ollut, ja se tietenkin vaikuttaa jollain tavalla kaikessa, mikä on hyvä tiedostaa. Nyt ei ole paineita mihinkään suuntaan. Tunnustelemme, alkaako yhdessäolomme vihdoin tuntua tasaisen hyvältä. Vai päädymmekö ehkä yhteisestä päätöksestä jossain vaiheessa kokeilemaan kahden kodin arkea – ei sekään olisi katastrofi. Juuri nyt päällimmäisenä on kuitenkin helpotus siitä, että ei tarvitsekaan alkaa pakata tavaroita muuttolaatikoihin.
Ehkä elämä voi olla hyvää näin.
