Kuka vastaa perheen pyörityksestä?

Olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa, joista ensimmäisessä päävastuu kodin ja perheen pyörittämisestä lepäsi mieheni kontolla. Hän myös jäi äitiyslomani jälkeen vuodeksi hoitovapaalle minun ollessani töissä. Nykyisessä parisuhteessa taas vastuu kodin ja lasten asioista (töiden ohella) lepää minun harteillani. Siinä välissä elin pari vuotta yh-äitinä, jolloin pakon edessä opin kaiken sen, mitä kotona jonkun on tehtävä: siis koko perheenpyöritysrumban, josta ennen olin osittain luistanut, koska mies oli niin pystyvä.

Olen iloinen, että opin. Olen oppinut kaiken imuroinnista ikkunanpesuun, pyykkäyksestä  ruuanlaittoon, kodin remppahommista lasten synttärien järjestelyihin kantapään kautta, enkä ”luonnostani, koska olen nainen”. En vieläkään muista nimikoida lapsen päiväkotivaatteita tai osaa leipoa. Mutta tiedän, että jos jopa minun kaltaiseni maailman laiskin kotitöidenvälttelijä kykenee oppimaan uusille tavoille ja joten kuten suoriutumaan multitasking-rakettitieteestä jota on kodin- ja lastenhoito, niin varmasti ihan jokainen on pystyvä kehittymään tällä alueella.

Tämän pitäisi koskea myös sitä meillä nykyisin asuvaa miekkosta, joka ei ole elämänsä aikana useinkaan koskenut vessaharjaan tai lattialuuttuun, joka ostaa kaupasta aina vain sen päivän ruuan (usein einesosastolta) ja hädin tuskin tietää,missä pyykinpesuainetta säilytetään saati mikä on lapsemme vasu-keskustelu tai ikäkausitarkastus.

Siksi onkin turhauttavaa, että kyseinen miekkonen ei osoita juurikaan motivaatiota kehitykseen tällä saralla. Haluja reiluun kotityöjakoon kyllä on noin periaatteessa. Vähän niinkuin minulla edellisessä suhteessani, jossa kuitenkin todellisuudessa tartuin imuriin vain, kun exä sitä pyysi, enkä ikimaailmassa olisi älynnyt pyyhkiä keittiön kaapinovia roiskeista tai puhdistaa uunia. Exän vaihtoehdot olivat joko muistutella minua kaikista hoidettavista asioista yhä uudelleen, tai sitten tehdä itse. Nyt ymmärrän, että molemmat vaihtoehdot ovat aika raskaita.

Puolisoni periaatteellisesta innosta kertoo se, että opintovapaansa aikana hän lupasi ottaa vastuulleen kodin ruokahuollon. Minusta hieno idea! Jonkin aikaa saimmekin nauttia puolison innovatiivisista kokkauksista, kunnes totuus tuli eteen: ei riitä, että ruokaa valmistaa yhden viikon ajan, tai kerran viikossa, tai edes pari kertaa viikossa. Lämmin ruoka perheelle on suunniteltava, ostettava ja valmistettava ja astiat tiskattava joka ikinen päivä.

Into lopahti siinä kahden viikon kohdalla.

Sama pätee siivoukseen ja pyykinpesuun nelihenkisessä lapsiperheessä. Jokin vaihe näistä on meneillään joka ikinen päivä, ja sitten homma alkaa alusta uudestaan. Eihän se kovin motivoivaa ole. Siinä samalla pitää tietysti keskittyä hoitamaan ja kasvattamaan lapsia ja huolehtia kaikista heidän asioistaan. Lisäksi tulevat miljardit muut perheen pyöritykseen liittyvät asiat harrastusilmoittautumisista laskujen maksuun ja kodin sisustuksesta loma-aikataulujen suunnitteluun. Minä olen meillä myös se, joka hoitaa muuttopakkaukset, tapetoinnit ja muut isommmat projektit. Mies hoitaa itsenäisesti teknisiin laitteisiin tai auton lainaukseen/vuokraukseen liittyvät asiat sekä auttaa asioissa, joissa tarvitaan erityisen paljon lihasvoimaa. Näitä hommia ilmaantuu ehkä muutaman kerran kuussa.

Isoin perheeseen liittyvä tehtävä miehellä on nuoremman lapsemme leikittäjänä. Hän viettää nuorimmaisen kanssa monena iltana viikossa paljon aikaa pihalla tai puistoissa, joka on hienoa, koska itse en jaksa (varsinkaan raskaana) juurikaan pihalla riehua. Minulla on näinä hetkinä joko vapaa-aikaa tai aikaa koko jokapäiväisen perherumban pyöritykseen.

Näillä on menty, ja homma on viime ajat toiminut hyvin yhdestä syystä: lapsi on päiväkodissa tai miehen äidin hoidossa 26-33 tuntia viikossa, ja minä teen töitä joustavasti maksimissaan 15 tuntia viikossa. Ehdin siis sekä viedä että hakea lapsen hoidosta, hoitaa lasten sairastumiset sekä lisäksi päivisin tehdä suurimman osan kaikista kotihommista. Mies taas pystyy käymään rauhassa kokopäivätöissä ja maksamaan suuremman osan kaikesta. Myös miehen äiti eli mummu on oikea aarre, josta olen superkiitollinen – lähes viikoittaisen lapsenhoidon lisäksi hän rahtaa meille kirpputorilta löytämiään lastenvaatteita, pakastamiaan marjoja ja lainaa tarvittaessa vanhaa Volvoaan. (Täytyy myöntää, että nykyiseen mieheeni tutustuessani kiinnitin huomiota myös hyvään anoppivalintaan, ja se kannatti!)

Järjestelyssä on vain yksi huono puoli: puoliso ei ole koskaan oikein oppinut sitä, minkä minä perheenpyörityksestä jo osaan, ja siksi kotitöiden epätasaista jakoa on lähes mahdotonta muuttaa, vaikka minä menisin kokopäivätöihin.

Olen viime vuosina selkeästi jättänyt omat työni sivuraiteelle, myös ne intohimolla tekemäni. Olen äitinä arvostanut mahdollisimman stressittömästi toimivaa kuviota, joka on tärkeää myös oman mielenterveyteni kannalta. Toisin sanoen, en ole pystynyt yhdistämään työtä ja perhettä täysipainoisesti samaan elämään.

Nyt kuitenkin minua odottaa kokopäiväinen ja yöhön asti venyvä työ: tuleva vauva syntyy ja vaatii huomioni lähes 24/7. Jos vauva on leppoisa tapaus, saattaa toki olla, että ehdin hänen päiväuniensa aikana tehdä muutakin kuin ottaa kiinni univelkoja. Kuten vaikkapa siivota ja laittaa ruuan joka päivä. Mutta jäljelle jää silti valtava savotta sitä kaikkea muuta – pyykin viikkausta, lattianpesua, koululaisen wilma-viestejä, täitarkastuksia, oikean kokoisten kurahousujen hankintaa jne jne… enkä tiedä, miten ihmeessä selviän yksin ja imeväisen kanssa siitä kaikesta.

Jo nyt, kun uuden työn perehdytysjakson vuoksi päiväkotireissujen väliin ei jääkään ”tyhjää” aikaa koti- ja perheasioille, olen helisemässä. Illat menevät kotitöihin, nuoremman iltapuuhiin tai vanhemman läksyissä ja huoneen siivouksessa auttamiseen ynnä muuhun, ja jonkun pitäisi myös rakentaa meille se lisähuone ja asentaa pesukone ennen kuin vauva syntyy. Avukseni on alkuraskauden pahoinvoinnin sijaan onneksi tullut keskiraskauden energia, mutta silti kirjahyllyjä purkaessani uuden seinän tieltä mietin, miksi olen tässäkin hommassa yksin.

Miten ihmiset selviävät? Siis ne, joiden puolisoilta voi odottaa lähinnä vain sen, että hän töiden jälkeen käy salilla, tyhjentää tiskikoneen ja vie yhden lapsista muutamaksi tunniksi ulos. Onko tähän jokin ratkaisu? Vai onko ainoa ratkaisu yrittää jälleen kerran ottaa asia puolison kanssa puheeksi, jaksaa muistuttaa ja ohjata hommaa ja lopulta nalkuttaa, jolloin toinen syyllistyy, tulee riita ja kaikilla on kamala olo?

Vai pitääkö vain luovuttaa, syödä pakastepizzaa, elää vauvankakalta haisevassa sikolätissä nukkuen samassa huoneessa kahden lapsen kanssa ja käyttää korvatulppia, kun mies valittaa että kamat ovat levällään ja missään ei ole puhtaita sukkia?