Lapsi joulukirkkoon vai ei?

Koulusta tuli kysely siitä, osallistuuko lapseni joulukirkkoon vain talviseen lauluhetkeen. Mummi puolestaan ehdotteli, että jouluna kävisimme kaikki yhdessä perhekirkossa. Itse en aio jouluani kirkkoreissulla pilata, mutta kastamaton lapseni on kyllä nauttinut jouluisen kirkon tunnelmasta. Pitäisikö siis antaa hänen osallistua uskonnollisiin seremonioihin, joihin en itse usko?

Jouluevankeliumi ja jouluvirret ovat tietysti kulttuurisesti kiinnostavia ja joulun tunnelma kauniissa kirkkorakennuksessa aivan omanlaisensa. Tiedän, että herkkä lapseni nauttii kauneudesta ja piti pienenä kovasti esim. Aleksanterin kirkon enkelikulkueesta. Mutta yksitoistavuotias kuuntelee ja ymmärtää myös jo jotakin siitä, mitä kirkossa puhutaan. Erityisesti minua huolettaa uskontunnustuksen ja isä meidän -rukouksen kuuntelu.

Haluanko lapseni mieleen istutettavan uskomuksia siitä, että Jumala on mies, neitsyys on jotenkin hienompaa kuin luonnollinen raskaus, tai että joku tulee jossain vaiheessa taivaista tuomitsemaan eläviä ja kuolleita? En todellakaan.

Niin hyvä tarkoitus kuin Jeesuksella aikanaan olikin uudistaa juutalaisusko ja julistaa rakkauden sanomaa, meni idea lopullisesti pilalle viimeistään seuraavien vuosisatojen kirkolliskokouksissa, jossa sovittiin Raamatun tekstien kokoonpanosta, siitä oliko Maria neitsyt, ja niin edelleen. Kristinuskon puitteet laati joukko miehiä, joiden intressit olivat vähintään yhtä paljon poliittisia kuin hengellisiä. Kristinuskon perusta on siis aivan yhtä mätä – tai sanoisinko inhimillinen – kuin kaikkien muidenkin ihmisten luomien instituutioiden. Erona poliittisiin, tieteellisiin ja taiteellisiin instituutioihin on kuitenkin se, että siinä missä nämä pyrkivät jatkuvasti parantamaan itseään ja uudistumaan, pyrkii uskonto pysymään viimeiseen asti samana – niin hyvässä kuin pahassa. Hyvässä se tarkoittaa tietenkin rakkauden ja armon ydinsanoman säilyttämistä (tosin se mikä toiselle on ydintä, on toiselle uskovaiselle triviaa), pahassa taas jumittumista epätasa-arvoiseen 300-luvun Rooman valtakunnan ajatusmaailmaan.

Tästä syystä minun ja uskonnon välillä on ongelma. Usko sinänsä ei ole ongelma: päin vastoin, tutkitusti ihmiselle tekee niin fyysisesti kuin henkisesti hyvää uskoa johonkin. Paljon kannattavampaa ja halvempaa kuin mielialalääkkeet. Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, jos alkaa luulla oman henkisen kokemuksensa olevan totuus – ja vieläpä oikeampi totuus kuin toisin uskovan. Uskonnolliset instituutiot (joitakin buddhalaisuuden haaroja lukuun ottamatta) ovat syntyneet tällaisten totuuksiksi naamioitujen uskomusten pohjalle, ja siksi rehellisenä ihmisenä en voi niihin kiinnittyä.

Tuttaviini kuuluu kyllä liberaaleja pastoreita, teologeja ja seurakuntaneuvoston jäseniä, joiden puheita antaisin lapsenikin kuunnella ihan mielelläni (ja jotka ymmärtävät lähimmäisenrakkauden ja humaaniuden olevan universaali, jo antiikistakin sekä idän uskonnoista periytyvä arvo eikä kristinuskon yksityisomaisuutta). Mutta kirkkoon, häihin tai hautajaisiin mennessä olen yleensä joutunut kuuntelemaan jotakuta ”tosiuskovaista” teologia, joka suoltaa suustaan minun maailmankatsomustani syvästi loukkaavia asioita. Ja ainahan mukana ovat ne uskontunnustukset ynnä muut, jotka toisille luovat rituaalinomaisessa toisteisuudessaan lohtua, mutta joihin samalla koko kristinuskon surullinen, kärsimystä ja häpeääkin maailmaan luonut historia tiivistyy.

Mitä siis tehdä? Haluaisin tutustuttaa lapseni kristilliseen kulttuuriin, joka on viime vuosisatoina muokannut suomalaista kulttuuria paljon ja toisinaan kovalla kädellä. Samalla haluaisin suojella häntä kaikilta uskontoon liittyviltä ristiriidoilta ja historialliselta painolastilta (juutalaisesta Eeva ja Aatami -saagasta lähtien) joita ilman naisen elämä on onnellisempaa. Lapsen isälläkään ei ole ehdotonta mielipidettä asiaan, vaikka hän on kasvanut Pohjois-Pohjanmaalla, eivätkä hänen muistonsa uskonnosta ja ”veriuhri-seremonioista” eli ehtoollisista ole hyviä. Silti hänkin, kirkosta eronnut, on valmis antamaan lapsen käydä joulukirkossa jos tämä itse haluaa. Mutta onko 11-vuotias valmis päättämään?

Jos jotakin tällä hetkellä lapsilleni Jumalasta puhuisin, niin ehkä sen, että jos Jumala on olemassa, hän ei ole isä eikä taivaissa, vaan kaikkialla, maassa, vedessä ja ilmassa, jokaisessa solussamme ja joka atomin värähtelyssä. Että Jumalassa ei taida olla kyse niinkään hyvästä ja pahasta, vaan yhteydestä ja olemassaolosta. Opettaisin, että luonto ei ole täällä meitä varten eikä ihmisten kuulu täyttää maata, vaan me olemme luonnon lapsia ja kaikki elävä sisaruksiamme. Luulen että Jeesus kyllä tajusi jotain tämän suuntaista psykedeelisellä, meditatiivisella, suorastaan shamanistisella 30:n päivän erämaavaelluksellaan, mutta hänen legendansa päälle luotu kristinusko ei valitettavasti johdata samaan oivallukseen. Miksi siis antaisin lapseni sekaantua uskontoon, joka ei vastaa omaa elämänkatsomustani?

Ehkä siksi, että se saattaa jollakin tavalla vastata hänen elämänkatsomustaan. Miksi en siis veisi häntä joulukirkkoon, moskeijaan, kundaliinijoogaan, saamelaiseen rumpuseremoniaan ja antaisi valita itse? Meillä suomalaisilla ei ole jäljellä juuri mitään omaa hengellisyyttä, vaikka tietäjäperinnettä ja luonnonuskoa onkin viime aikoina tutkittu. On tietysti harmi, että suuri osa suomalaista kulttuuria tuhoutui kristinuskon tullessa, mutta toisaalta juuri katkos perinteessä mahdollistaisi sen, että jokainen voisi tukea henkistä hyvinvointiaan luonnonhenkisyydellä omalla tavallaan, nykypäivään sopivasti. Joka tapauksessa, nyt meillä on vain lähi-idästä ja muualta tuotuja hengellisyyden perinteitä, joista kristinusko on vallinnut pisimpään. Ehkä siis annan lapseni tutustua joulukirkon meinikeihin, vaikka kaikkein mieluiten veisinkin hänet omalta tuntuvaan suomalaiseen sydäntalven seremoniaan.

Onneksi on tontut. Ne muistuttavat meitä tämän talvisen maan luonnonhenkisestä perinteestä, eikä kenelläkään yleensä ole mitään niitä vastaan. Talvipäivän seisauksen aikaan on Euroopassa juhlittu aina, ja joulunvietto kaikkine sekalaisine perinteineen on minusta ihanaa. Joulukirkkoa tai ei, olkoon ystävällinen, rakkaudellisia lahjoja jakava tonttu meidän joulumme päähenkilö!