Millainen parisuhde on tarpeeksi hyvä?

Kun perheessä on kaksi vanhempaa, on toimiva parisuhde koko perheen hyvinvoinnin perusta. Kuulemma. Mutta millainen parisuhde sitten on tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi toimiva? Kannattaako erota, jos homma ei toimi? Entä saako arjen toimivuuden lisäksi elämältä toivoa onnellisuutta tai jopa rakkautta? Mitä se rakkaus ylipäätään on?

Surkea suhde lienee sellainen, joka vie energiaa arjen pyöritykseltä, lapset selvästi kärsivät ja kaikilla on jatkuvasti paha mieli. Jos muutosta ei saada aikaan, on parasta erota. Mutta entäpä sellainen suhde, jossa puolisosta ei ole paljoa iloa, mutta ei suurta suruakaan? Kun tunteet puolisoa kohtaan ovat samaa tasoa kuin kavereita kohtaan (ystävistä pidät enemmän), ja parisuhde on alunperinkin ehkä muodostunut aidon arvostuksen sijaan vain alussa koetun seksuaalisen nautinnon varaan tai halulle löytää edes joku, joka suostuu sitoutumaan ja perustamaan perheen? Kun jossain vaiheessa alkaa vain toivoa rakkauselämältä vielä jotain muutakin? Huomaa haaveiden konkretisoituvan jonkinlaisiksi varasuunnitelmiksi omasta elämästä?

No, haaveet ovat vain haaveita, eikä niiden varaan äiti-ihminen voi elämää rakentaa. Jos lapset viihtyvät, kannattaa ihan ok-suhteeseen varmastikin jäädä ja ottaa asia lungisti. Siis silloin, jos puolisoista ei ole suoranaista haittaa toisilleen ja etenkin, jos heistä on toisilleen hyötyä lastenhoidossa, kodinhoidossa tai taloudellisesti – sillä niin kyyniseltä kuin se kuulostaakin, ovat nämä ne asiat, joiden varaan perheet on aina rakennettu. Eroaminen ok-suhteesta on sitä paitsi aivan varmasti prosessi, joka vie paljon energiaa ja järkyttää kaikkia osapuolia, eikä yksin/yhteishuoltajana välttämättä ole yhtään sen helpompaa. Parasta siis jäädä toistaiseksi ja ottaa ilo irti hyvistä puolista.

Mutta varmaankin jokainen haluaisi myös joskus kokea syvän rakastumisen, rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Alussa haluaisi kokea sen yön, jolloin vain maataan valveilla ja puhutaan ja rakastellaan. Ainakin jokainen kaipaa hetkiä toisen kainalossa, jolloin tuntee olevansa juuri oikeassa paikassa, eikä haluaisi olla missään muualla. Sitä kaipaa elämään iloa, yhteistä huumoria, yhteistä aaltopituutta, jossa ymmärtää toista jo puolesta sanasta.

Kaikissa suhteissa näitä muistoja ei ole, joten niitä on hankala puhaltaa henkiin. Sen sijaan on muistoja siitä, miten tavattiin, oli muutamat kivat treffit ja jäätiin vaan yhteen. Tai siitä, miten repiviä riidat ja väärinymmärrykset jo alussa olivat, ja miten päättäväisesti tahtoi silti avata sylin ja rakastaa. Syystä… X? Koska ihmisen ei ole hyvä olla yksin (kuulemma). Koska näki, mitä toinen tarvitsi, ja tiesi voivansa antaa sen. Koska toivoi onnea niin paljon, että kuvitteli toiseen ominaisuuksia, joihin rakastui.

Jokainen kai haluaisi kokea millaista on herätä aidosti rakastamansa ihmisen viereltä. Haluaisi puolison, joka haluaa tuntea kumppaninsa kokonaan, jota voi ihmisenä aidosti arvostaa ja jolta saisi aitoa arvostusta – näkyvässä tai kuuluvassa muodossa. Useimmat meistä toivoisivat kumppania, jonka kanssa voisi olla aivan avoin ja paljastaa heikotkin kohtansa pelkäämättä, että toinen satuttaa.

Mutta on suhteita, joissa toisen haluun olla satuttamatta ei voi täysin luottaa, vaan omia herkkiä kohtia on hiukan suojeltava toiselta, osattava puolustautua. Lähin liittolainen onkin käyttäytynyt kuin vihollinen. On satutettu niin pahasti, että luottamus ei koskaan palaa aivan ennalleen. Silloin tahto rakastaa, avata syli ja sydän toiselle kaikesta huolimatta joutuu kovalle koetukselle. Kun kumppani tekee kaikkensa, jotta ei satuttaisi enää, mutta silti päätyy taas loukkaamaan, pitääkö silloin antaa yhä uusia mahdollisuuksia vai pelastaa itsensä?

Riippuu loukkauksen laadusta. Jatkuvaa huonoa kohtelua ja välinpitämättömyyttä ei pitäisi kenenkään sietää, mutta toisaalta paljon suhde voi tarvittaessa kestääkin. Esimerkiksi huonosti itsensä hillitsevän ihmisen satunnaisesti raivoissaan suoltama sanallinen väkivalta ja solvaukset eivät välttämättä riko vahvaa puolisoa; yksittäisen sivusuhteen aiheuttamasta kriisistäkin voi joskus päästä yhdessä yli; keskustelemattoman kumppanin vaikenemisen muuri voi sulaa, jos hän haluaa opetella puhumaan; ja joskus olen miettinyt sitäkin, olisiko yksi lyönti minulle vielä syy lähteä vai vain syy passittaa puoliso terapiaan? Mikä puolison tapa loukata sitten ikinä onkaan, voi päättää myös jäädä – siis jos toinen tajuaa tekevänsä väärin, osaa pyytää anteeksi, aidosti haluaa kehittyä ja suunta on selvästi parempaan päin.

Mutta jos on päätynyt yhteen ihmisen kanssa, jonka kanssa on kaikessa hieman eri aaltopituudella, osa elämänarvoista on aivan erilaisia, ja huomaa vuosi vuodelta etääntyvänsä omista vahvuuksistaan toisen mieliksi, on jotain tehtävä. Vaikka yhdessä olisi opittu välttämään enimmät riitatilanteet, mielessä voi kaihertaa silti pelko siitä, että toinen ei täysin hyväksy persoonaani, ajatuksiani ja olemustani – kuten ei täysin kykene hyväksymään itseäänkään – ja konfliktiin joutuessaan satuttaa kipeästi.

Silloin on koko elämä jatkuvaa hiljaista toinen toisensa kritisointia ja varovaista kompromissia.

Kuuluuko parisuhteen olla molempia osapuolia tyydyttävä vai ei? Viime vuosisatoina riitti, että mies oli tarpeeksi tyytyväinen (ja jos ei ollut, kävi vieraissa). Siinä sitä sitten oltiin, ja paremman puutteessa kostettiin kaikki lapsille.

Entä nykyään? Niin kauan kuin pystyy olemaan hyvä vanhempi lapsilleen, on parisuhde tarpeeksi hyvä perheen perustaksi. Niinkö? En tiedä. Olen eronnut yhdestä suhteesta lapsen ollessa nelivuotias; toiseen aion jäädä. En tiedä, saanko (enää) koskaan kokea yllä kuvattuja yhteyden tunteita, mutta ainakaan vielä moneen vuoteen se ei ole prioriteetti numero yksi; lapset ja oma jaksaminen arjessa (ja juhlassa) ovat.

Meidän parisuhteemme voi hyvin nyt, kun olen raskaana. Olen roolissa, jonka mieheni (varsinkin nyt toisella kerralla) ymmärtää vaativan minulta paljon yhteisen hyvän eteen. Niinpä hänkin pyrkii pienillä arjen avuilla olemaan hyvä puoliso, ja nautin siitä. Hän on aina ollut ihana ja leikkisä isä lapselleen, ja huoleni myös uuden vauva-arjen sujuvuudesta ovat hiukan hälvenneet, kun huomaan miehenkin olevan sitoutunut pohtimaan parhaita ratkaisuja perheellemme.

Miten ne konkretisoituvat, jää nähtäväksi. Mutta juuri nyt olen vahvasti toiveikas: huolimatta monista suhteen aikana koetuista haasteista ja pettymyksistä, tunnen vuosien varrella hitaasti kasvanutta turvaa ja luottamusta. Monta kertaa viikossa huomaan, miten mukavaa seuraa voimmekaan olla toisillemme silloin, kun kummallakaan ei ole stressiä tai suurempia huolia. Olen kaivannut yhteistä suuntaa jatkuvan pienen väännön sijaan, ja nyt meillä on se, vaikkakin pakosta: muut suunnitelmat ovat väistyneet taka-alalle, kun fokuksessa on uuden vauvan tulo ja siitä selviytyminen.

Vaikka meillä ei useimmiten ole lasten ja kotiasioiden lisäksi paljonkaan puhuttavaa, on kuitenkin hellyyttä. Satunnainen halaus ja vatsan silitys, kahvinkeitto, kauppakassien kanto, kädestä pito, se kantaa taas päivän.

Ajatella: ehkä kahden näinkin erilaisen ja epätäydellisen ihmisen melko pragmaattinen suhde voi sittenkin täyttyä aidolla välittämisellä ja halulla olla toiselle hyvä.

Sitä kai kutsutaan rakkaudeksi.