Onks normaalia olla näin onnellinen?

Elämä äitiyslomalla on ihanaa, kun puolisokin on (pakko)vapaalla. Elämme ikuista sunnuntaita – paitsi parempaa, koska siinä missä lapsiperheen sunnuntait ovat jäätävää härdelliä, ovat meidän arkipäivämme ihanan seesteisiä! Pian neljä vuotta täyttävä keskimmäinen nimittäin käy osa-aikaisesti päiväkodissa leikkimässä kavereiden kanssa, ja esikoisen koulupäivät ovat jo kuusituntisia. Meillä on siis ollut kodin- ja lastenhoidon lomassa aikaa kahvitella ja tehdä kaikenlaista pientä kivaa yhdessä ja erikseen. Vauva syö myös pumpattua maitoa pullosta, joten olen mm. käynyt lenkillä, saunassa ja yhdessä tanssiesityksessäkin!

Vauva puolestaan on uskomattoman huomaavainen ja kohtelias henkilö, joka viettää yönsä enimmäkseen nukkuen ja päivänsä killistellen tyytyväisenä sylissä tai sitterissään tai päiväunilla, ja ilmoittaa äänekkäästi lähinnä vain ruoka-ajoista tai siitä, että on aika vaihtaa vaippa. Hän syö rintamaitoa usein ja innolla, ja kasvaa hienosti melkein kilon verran kuukaudessa. Silmät sydämenkuvina ihailen pientä suloista ihmettämme. Voiko tällaista ollakaan?

Viime viikolla vauva sai rotavirusrokotteen ja ähisi tai itki vatsavaivojaan viisi päivää. Kitisevää vauvaa kanniskellessa, heijatessa, jumpatessa, hieroessa ja hyssytellessä mieleen tulivat esikoisen vauva-ajat. Muistin, miten hajottavaa oli, kun vauva ei viihtynyt missään eikä mitenkään ja nukkui niin hajanaisesti, että itse sain nukuttua yöllä vain tunnin pätkiä. Tuolloin kuolemanväsyneenä, itkuisena ja synnytyshaavaisena vannoin, että tämä oli sitten tässä – ei enempää lapsia minulle kiitos. Onneksi vauvakuume kuitenkin iski myöhemmin, ja sain toisen lapsen kanssa kokemuksen helpommasta vauva-ajasta. Elämä vauvan kanssa voi toden totta olla aivan erilaista riippuen siitä, onko pikkuisella vatsavaivoja tai muita kipuja vai ei!

Vaikka synnytyksestä on jo seitsemän viikkoa, olen edelleen jonkinlaisessa oksitosiini-onnenhuumassa. Raskausaikaan verrattuna kaikki on vain niin ihanaa! Hengittäminen, liikkuminen, halaaminen, pussaaminen, kahvinjuonti, läheisten kanssa oleminen. Stressitön elämä ja jonkinasteinen some- ja mediapaasto on jättänyt tilaa onnellisuuden kasvulle. Ilo paisuu päivittäin sisälläni kuin ilmapallo, ja nautin lapsistanikin enemmän kuin koskaan. Vaikka välillä kaikki huutavat yhtäaikaa, on arki yleensä niin ihanaa, että tekee melkein mieli aloittaa sellainen söpö lifestyleblogi, jossa levittelisin kauniita kuvia kauniista kodistani, komeasta miehestäni ja ihanista lapsistani kaikelle kansalle! (Mutta ei nyt sentään, en jaksa ottaa niin hienoja kuvia.)

Välillä jopa mietin, onko normaalia olla ihan tavallisessa perhe-elämässä näin onnellinen, vai olenko lähestymässä jonkinlaista onnellisuuspsykoosia: esimerkiksi jäädessäni tuijottamaan roskiksessa olevia oransseja appelsiininkuoria, koska ne ovat vain niin kauniita (!!) tai kun ajelu laina-autolla perheen kanssa Maununnevan nukkumalähiön halki tuntuu maailman ihanimmalta reissulta. Hm.

Mutta ehkä olen vain vihdoin tajunnut, ei vain tiedon tasolla vaan kokemuksellisesti, miten onnellista aikaa itse saan elää. On rauha, ruokaa, rakkautta, kaikkea mitä ihminen tarvitsee ja paljon ylikin. Olen tämän viimeisen, pyytämättä tulleen vauvan myötä jotenkin vapautunut minua koko aikuiselämäni ajan vaivanneesta syyllistymisestä ja huolesta. Tuntuu, että minulla on oikeus olla onnellinen! Se saattaa olla ihan normaalia!

Wow.