Seitsemän ja puolen vuoden harkinnan jälkeen olen vihdoin kertonut puolisolle, että minusta meidän on aika muuttaa erillemme. Hän sanoi siihen: Jaa. Muutaman päivän kuluttua hän itki. Kun kysyin, haluaako hän vielä harkita asiaa, hän kohautti olkapäitään ja totesi ymmärtävänsä, että en voi jatkaa enää samalla tavalla kuin tähän asti.

Kumpikaan meistä ei myöskään voi enää yrittää muuttua enempää. Itse olen luopunut kaikesta mistä voin, jotta suhde toimisi. Osin jopa omasta persoonastani, mielipiteistäni, arvoistani, kiinnostuksenkohteistani ja ylipäätään elämäntavasta, jota haluaisin toteuttaa. En enää ole varma, onko se parisuhteen väistämättä vaatimaa kompromissia ja yhteen hioutumista, vai jotain ihan muuta. Toinen on koettanut muuttaa huonoja tapojaan, olla hyvä puoliso ja ottaa toista huomioon, mutta kun se ei tule luonnostaan, se rasittaa häntä ja unohtuu usein.

Kaiken kaikkiaan ajattelutapamme ovat aivan liian erilaiset. Toinen on (mielestäni) melko yksioikoisesti ajatteleva loogikko, kun taas toinen arvostaa mielikuvitusta, romantiikkkaa, komiikkaa, symboliikkaa, herkkyyttä, aitoutta ja  asioiden välisiä muuttuvia yhteyksiä yhtä paljon kuin älyllisiä faktoja. Tästä ajattelun ja ilmaisun erilaisuudesta syntyy jatkuva konflikti, joka ehkä rauhallisempien luonteiden kesken vielä jotenkin toimisi, mutta meillä liian usein purkautuu riitoina. Mieheni joutuu raivon valtaan ja yleensä minä saan kuulla olevani vähintään psykopaatti tai ainakin aivan hirveä ihminen (johon häpeäkseni joskus vastaan samalla mitalla), jossain vaiheessa vähintään joku lapsista itkee (koska ei kuule piirrettyjä), ja lopulta toinen meistä lähtee ulos rauhoittumaan ja toinen jää kotiin nyyhkyttämään (salaa lapsilta).

Kirjoitin parisuhteemme muista ongelmista edellisessä postauksessa, mutta siinä ei suinkaan ole kaikki. Itse asiassa tein syksyllä masennukseni kourissa kahdeksansivuisen tekstin, joka käsitteli parisuhteemme hankaluuksia ja oli jaoteltuna kuuden alaotsikon alle: kommunikaatio, arjen pyöritys, arvot ja toiminta, rakkaus ja arvostus, molempien mielenterveys, sekä erotiikka/seksuaalisuus. Valitettavasti puolisoni jaksoi lukea siitä vain puolet. Olisi ehkä pitänyt tehdä PowerPoint-esitys. Vuosien varrella olemme käyneet myös pariin otteseen erilaisia nettiterapioita ja parisuhdekursseja, vaikka tarkemmin ajatellen parisuhdekurssin taisimme lopettaa ensimmäisen kerran jälkeen, koska siellä piti keksiä toisesta hyviä puolia ja saimme siitäkin aikaan jonkinlaisen kylmän sodan.

Niin, aika on todellakin tullut.Harkitsin eron mahdollisuutta jo ennen yllätysraskautta, ja ehkä senkin vuoksi raskaus oli niin suuri pommi: tuntui, että olin entistä varmemmin tuomittu ikuisiksi ajoiksi suhteeseen, jonka en kokenut tekevän kovin hyvää itselleni. Ikuinen aika kesti kuitenkin vain tähän asti, eli täsmälleen siihen asti, että voimani ovat palautuneet ja jaksan taas tehdä muutakin kuin selviytyä arjen askareista. Nyt myös tajuan, minkälaisella väsytystaktiikalla naiset on entisaikoina pidetty huonoissa parisuhteissa: moraalisen tuomitsemisen lisäksi ehkäisy- ja aborttikiellot ovat huolehtineet siitä, että naiset eivät yksinkertaisesti jaksa edes ajatella eroa. No, minäpä jaksan taas. Joten ajattelen.

Otan täyden vastuun siitä, että tähän on tultu: pohjimmiltaan kaikki johtuu siitä, että olen romanttinen optimisti, joka suhteen alussa sulkee silmänsä kaikilta varoitusmerkeiltä ja luottaa siihen, että hyvä tästä tulee, kun vaan vähän säädetään. Olen siksi päätynyt jo kaksi kertaa yhteen miehen kanssa, joka ei oikeastaan sovi minulle ollenkaan. He vain olivat keskenään niin erilaiset, että en tajunut toistavani samaa kaavaa uudelleen. Olen muutenkin elämässä se henkilö, joka ihastuu ränsistyneeseen kansakouluun tai vanhaan asemaan vain siksi, että se on niin kauniissa maisemassa ja ihanan värinen, eikä välitä pätkääkään siitä, että perustukset ovat mädät ja kylpyhuoneet homeessa. Luotto omiin remonttitaitoihin on kova, ja tämä pätee erityisesti parisuhteisiin.

Valitettavasti kuitenkin siinä seitsemän vuoden kohdalla (tai viime suhteessa kymmenen vuoden jälkeen) voimat alkavat olla aivan lopussa ja optimistille alkaa peruuttamattomasti valjeta, että jos perusta ei ole kunnossa, on ihan turha yrittää fiksata sieltä täältä ja toivoa, että kyllä tästä joskus vielä saadaan viihtyisä ja asumiskelpoinen. Parisuhteen perustalla pitäisi tietenkin olla aito yhteys tai jossain määrin sama aaltopituus, aito arvostus ja luottamus toiseen sekä yhteinen suunta elämälle. Haukkuminen, riidat ja toistuvat pettymykset murentavat näitä kaikkia ja vievät luottamuksen siihen, että toinen haluaa hyvää molemmille (tai on kykenevä sitä haluamaansa hyvää toteuttamaan).

Mutta onko aika sittenkään tullut? Olen edelleen ihastunut niihin asioihin, joista miehessäni pidän. Hänen energiaansa ja urheilulliseen ulkonäköönsä, fyysiseen lämpöön jota välillämme on enää harvoin, mutta on kuitenkin. Siihen, miten hän leikkii lastemme kanssa. Lisäksi minusta on ylipäätään mukavaa, että talossa on mies; se liittyy johonkin primitiiviseen turvallisuuden tunteeseen sekä siihen, että paikalla on isokokoinen henkilö, joka pystyy pelastamaan lapset puista ja vuorovesiaallokoista. On mukava tunne, että kotona on potentiaalisesti seuraa lähes joka ilta, vaikka tosiasiassa seuralainen seurusteleekin mieluiten kännykkänsä kanssa. Kaiken lisäksi anoppini on aivan ihana, ja minua harmittaa, että eron myötä koko laajennetun perheen dynamiikka muuttuu.

Isoin kysymys on tietenkin se, miten lapset suhtautuvat eroon. Vanhimman lapsen kohdalla luulen, että ero olisi enemmänkin helpotus kuin suru: kyse ei ole hänen biologisesta isästään, eikä teinityttäreni ja nykyisen mieheni välinen suhde ole erityisen läheinen, vaan jopa välttelevä. Nuorin taas on niin pieni ja ajantajultaan vielä hämärä, että hän luultavasti sopeutuisi kohtalaisen helposti siihen, että isä ei ole koko ajan paikalla. Se, miten puolitoistavuotias suhtautuisi siihen, että äiti ei ole isän luona paikalla, on isompi kysymys, mutta todenäköisesti hän tulisi viettämään hieman enemmän aikaa minun luonani jo siksi, että tulee olemaan päiväkodissa vain 4 päivää viikossa.

Keskimmäisen kohdalla asia huolettaa eniten. Viikko siellä ja viikko täällä? Eihän kai kukaan toivo lapselleen sellaista elämää. Toki lapsella on kavereita, joiden isät ja äidit asuvat eri osoitteissa, ja ajatus on lapselle muutenkin ennestään tuttu – asuuhan hänen isosiskonsakin isä toisaalla. Mutta olin niin toivonut, että nuoremmat ja heidänkin jälkeläisensä saisivat nauttia ydinperheen lämmöstä niin kauan, kuin elämme.

Mitä siis tehdä? Sisimmässäni vastaus on aivan selkeä, ollut kai suhteen alusta lähtien, vaikka olen puhunut itseni ympäri vuodesta toiseen. Uskotellut itselleni kaiken olevan tarpeeksi hyvin, ja että rakkaus on vain tahdon asia. Koska halusin rakastaa, koska halusin lapsia, koska halusin ydinperheen, koska halusin sitä ja tätä. On aika lakata haluamasta asioita itselleen ja tunnustaa tilanne. ”Tosiasiain tunnustaminen on viisauden alku”, sanoi jo taannoinen presidenttikin.

On aika irrottaa.

Seison Alepan kassalla ja vingutan S-tilikorttia. Hylätty, ilmoittaa laite.

Niin. Mies on meistä se, joka käy töissä ja tienaa rahaa. Hän vastustaa minun työssäkäyntiäni tällä hetkellä, koska pienin on vielä liian pieni päiväkotiin eikä mies taas pysty jäämään hoitovapaalle. Hän myös kokee hyvin hankalana ehtiä hakemaan keskimmäistä lasta päiväkodista edes sinä yhtenä päivänä viikossa, kun minä olen töissä. Olen siis hänen rahojensa varassa, ja mies onkin luvannut laittaa ruokarahat yhteiselle tilille joka kuukausi. Ainut vaan, että hänen lupauksiinsa ei oikein voi luottaa.

Ilmeisesti ideaalitilanne hänestä olisi se, että hänellä on kokopäiväinen lasten- ja kodin sekä juoksevien asioiden hoitaja (minä), eikä siitä tarvitse maksaa mitään (paitsi no yhtiövastike), sen kuin vain itse porskuttaa töissä ja tienaa itselleen rahaa vaimon raapiessa jostain kokoon viimeisiä pennosia perheen päivällistä varten Kelan 500 €:n kotihoidontuesta.

Miltäs kuulostaa? No ihan paskalta 50-luvun alistusmeiningiltä. Sama homma oli edellisen lapsen hoitovapaan aikana: jouduin kerjäämään rahaa ja oikeasti käyttämään energiaa sen perustelemiseen, miksi töissä käyvän puolison pitää elättää omaa perhettään. Ja kun hänen insinööriaivonsa sitten olivat laskeneet, että kappas, näinhän se reilua onkin, joudun silti erikseen pyytämään rahat harva se kuukausi. Saakeli.

Mutta ei tämä ole vain raha-asia. Kyse on yleisesti siitä, että miehen päässä pyörivät ihan muut asiat kuin minulle annetut lupaukset. (Toisin sanoen työt, lautapelit, shakkivideot, kiipeilyvideot, kissavideot ja oman fyysisen kunnon ylläpito). Asiat jäävät kategorisesti hoitamatta, ellen muistuta niistä jatkuvasti. Se vie hirveästi voimia. ”Muistithan anoa sitä isyyslomaa? Ai et, no tee se viimeistään huomenna.” ”Katsoitko niistä viime viikolla lähettämistäni vaihtoehdoista, mikä olisi sinusta hyvä hotelli hiihtolomalle? Ai et, no katsotko nyt?” ”Toitko synttäreitä varten ne salaattiainekset kaupasta, jotka itse sanoit hoitavasi? Ai et, no juhlat on huomenna joten lähdenpä tästä uudelleen kauppaan…” Jne jne. Tämä nyt tietysti on vain pientä harmia. Isommissa asioissa tyhjän puhuminen harmittaa isommin.

Ehkä eniten loukkasi, että kierukan petettyä mies lupasi huolehtia ehkäisystä, mutta ei huolehtinut. Olin yllättyneen iloinen, kun hän raskausaikana ilmoitti menevänsä vasektomiaan. Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaikka asiaa tiedustellesani hän oli kuulemma aina ihan juuri varaamassa ajan. Lopulta huolehdin asiasta jälleen itse ja otin kierukan, johon en tosin enää luota. Mies lupasi käyttää kondomia, mutta ei sitten koskaan ostanut niitä, ja minun ostamani eivät käyneet. Seksi-into on yllätys yllätys minun osaltani vähentynyt, kun olen joutunut henkisesti valmistautumaan raskaudenkeskeytykseen, jos jotain vielä käy. Parisuhde ei siis voi hyvin millään tasolla. Lupausten pettämisen lisäksi tuntuu, että minun hyvinvoinnillani ei ole puolisolle hirveästi väliä.

Sama kaava oli näkyvissä jo heti tavattuamme. Mies esimerkiksi lupasi tehdä lopputyön valmiiksi, jotta meillä olisi enemmän aikaa olla yhdessä, mutta ei tehnyt, vaan päätyi sen sijaan aina pelaamaan pelejä tai lähtemään treeneihin. (Tätä jatkui puolitoista vuotta.)  Mies lupasi pyytää töistä vapaata äitinsä 70-vuotismatkaa varten, mutta ei pyytänyt, ja reissu jäi tekemättä. Suurempaa kotia etsiessämme minun ehdotukseni eivät käyneet ja mies lupasi kartoittaa asuntotilannetta itse, mutta ei kartoittanut, ja lopulta valitsin meille kodin yksin. Vuosien mittaan pienet asiat kasaantuivat: toteutumatta jäivät lupaukset ottaa työttömyysaikana vastuu perheen ruokahuollosta, järjestää meille romanttiset treffit, solmia sähkösopimus, soittaa remonttimiehelle, lähettää kutsut nimiäisjuhliin, ja niin edelleen. Jotenkin totuin siihen, että on turha odottaa apua: jos asioiden haluaa tapahtuvan, ne on joko tehtävä itse tai sitten muistuteltava toista siihen asti, että homma on hoidettu. Lopulta lakkasin ottamasta lupauksia vastaan, sillä on raskasta jännittää, toteutuuko sovittu asia vai ei. Näin ollen koko huushollin pito, päivittäisistä kotitöistä harvemmin toistuviin hommiin sekä parisuhteen romantiikan ylläpito on jäänyt suurimmaksi osaksi minun vastuulleni.

Tietysti tämä kaikki on todella rasittavaa, mutta vielä rasittavampaa on pettyä kerta toisensa jälkeen. Siitä tulee helposti itsetuntoa nakertava tunne, että minulle annetuilla lupauksilla ei ole väliä. Niinpä huomaan vuosien myötä kehittäneeni jonkinlaisen immuniteetin pettymyksille: jos mies ei ilmaannukaan vanhempainkeskusteluun vaan on mennyt uimaan, en ota siitä mitään pulttia. Hän nyt vaan unohtaa asioita, ja ykkösenä muistettavien asioiden prioriteettilistalla ovat aina hänen omat asiansa. Kun hän tajuaa että näin on taas päässyt käymään, hän on hirveän pahoillaan ja ostaa taas uuden self help -kirjan jossa neuvotaan, miten tullaan paremmaksi ihmiseksi.

Pointti onkin, että hän ei tee tätä pahuuttaan tai tietoisesti manipuloidakseen puolisoa, vaan yrittää kehittyä. Suurta edistystä onkin tapahtunut: etenkin lastenhoidossa mies on päättänyt toimia kuten vastuunsa tunteva isä, ja sen myös tehnyt. Kellonajoissa hän on yleensä hyvä, ja kumpikin meistä voi aina luottaa siihen, että jos toisella on menoa, puoliso on kotona sovittuun aikaan hoitamassa lapsia.  Mies vie roskia, tyhjentää tiskikonetta ja ajaa autoa pidemmillä reissuilla. Näiden urheiden yritysten vuoksi olen antanut kaiken muun anteeksi yhä uudelleen. Olen hyväksynyt sen, että mies pystyy yhteen asiaan kerrallaan: töissäkäyntiin päivisin ja lasten kanssa leikkimiseen tai omaan harrastamiseen iltaisin ja viikonloppuisin. Imuriin hän tarttuu keskimäärin kerran vuodessa, pölyrättiin ei koskaan. Omat palkkatyöni ja menoni on sovitettava niihin väleihin, joita jää vauvanhoidon, päiväkotireissujen, ruuanlaiton, lasten sairastelujen, neuvola- hammaslääkäri- ja koulupsykologikäyntien, kauppareissujen, pyykinripustuksen, synttärijärjestelyjen, vesivahinkojen hoitamisen, kurahousujen paikkaamisen ja koko muun perheenpyörityksen väliin.

Tästä tietysti seuraa taloudellinen epätasapaino, jossa mies saa keskittyä töihin ja tienaa paljon, ja minä taas vähän. Josta taas seuraa se, että koska mies elättää perhettä, menee hänen työnsä kaiken edelle, eikä minulla ole sanomista siihen, että läppäri on esillä viikonloppuisinkin ja edustustilaisuuksissa on oltava paikalla. Ja silti seison ruokakaupan kassalla tili tyhjänä. Ei reilua.

Esikoisen ollessa pieni olin vielä edellisessä suhteessa, ja tuolloinen mieheni vietti vuoden hoitovapaalla. Silloin minulle oli itsestäänselvää, että palkkani on yhteinen. Jos jotain tuosta muuten mahdottomasta avioliitosta kaipaan, niin se onkin juuri tämä: kaikki tienaamamme raha meni yhdelle yhteiselle tilille, eikä rahasta ollut ikinä riitaa, sillä satunnaisia ryöpsähdyksiä lukuunottamatta molemmat käyttivät sitä tasaisen kitsaasti itsensä, perheen ja toistensa hyväksi. Siinä toteutui mielestäni taloudellisella tasolla yhteen hiileen puhaltavan perheen idea.

Mikä idea meidän parisuhteessamme sitten toteutuu? Ehkä jonkinlainen jatkuvan väännön idea. No, on meillä tietysti mukavaakin, kuulumisten jutustelua iltapalapöydässä ja pussailua pihamaalla. Sitä arjen seuraa, jonka vuoksi parisuhteissa pysytään, siitä huolimatta että yhteinen aika on kortilla ja kaikenlaiset kysymykset kaihertavat mieltä.

Kuitenkin… Aina välillä mietin tutkimuksia, joiden mukaan parisuhteessa olevat miehet ovat keskimäärin onnellisempia kuin sinkkumiehet, mutta naisilla asia on päinvastoin. Oman kokemukseni perusteella en hirveästi ihmettele. Saa nähdä, mitä loppuelämä tuo meille tullessaan.