Miehet, toisin kuin äidit, kulkevat niin koskemattomina läpi elämän. Ei kukaan tunkeudu heihin sisään, ei kukaan muuta kehoon asumaan, ei repeydy läpi lihan, ei syö nälkäänsä heidän nesteitään.  Tietävätkö he ylipäätään, mitä on elää? Syntyä, aistia, kuolla. Yhdistyä, antaa, jakaa, luopua. Eivät he tiedä.

Tietävät, mitä on tappaa, mitä puolustaa omaa. Sitä harjoittelevat, kentillä, peleissä, ruuduilla, tekevät siitä väkivaltaisia elokuvia, urheilutapahtumia, huutoja: murskaa se! Toisen värinen paita, uniformu, toinen, me ja muut, minä ja sinä, ei koskaan yhdessä, aina vastakkain, aina jonkun alaisuudessa, jonkun yläpuolella, ei milloinkaan sisäkkäin. Kun se kulttuuri muuttuu todellisuudeksi, syntyy sotaa. Sotaa, sotaa, aina uutta sotaa, tappamista, kodeissa, rajoilla, maailman joka kolkalla. Mies kaikkialla valitsee uskoa, että sota on väistämätöntä, sillä hän ei tiedä elämästä. Jos tietäisi, hän nauraisi miljoonin kasvoin hullulle johtajalle, ei tottelisi, ei lähtisi tappamaan ihmisen lapsia, ei uskoisi tappamisen tarinaan.

Mutta niin kauan kuin joku jossain uskoo, on miesten suojeltava meitä itseltään, siltä samalta tappamisen ja voittamisen himolta, joka näkyy tietokonepelin ruudulla, shakkilaudalla, koulun pihalla, saunan takana, politiikassa, ahneessa talouselämässä, teologien väittelyissä, vain erivärisessä uniformussa, vieraissa väreissä, mutta sama, sama, sama asia yhä uudelleen. Voitto vai häviö, minä vastaan sinä, me vastaan muut. Kauhea kohtalo! Auttaako se, että suuri osa naisista on samanlaisia, pääsee toteuttamaan itseään tuossa maailmassa? Ei. Auttaisiko se, että näkisimme, mikä sodan aiheuttaa, alkaisimme arvostaa antamista, jakamista, luopumista, yhteyttä? Ehkä.

Kun miehet tappamisesta saavat tarpeekseen, ryhtyvät he rakastelemaan, ja jotain se heille elämästä opettaa, mutta mitä ihmettä: aina kaksi ei muutukaan yhdeksi, vaan rakkauden himon sijaan astuu tappamisen himo: on minä ja toinen, tuo valloitettava maa, tunkeudutaan luvatta, tapetaan sielu, raiskataan, tehdään ihmiskauppaa, levitetään lapsipornoa, vietellään suojattomat, katsotaan väkivaltaista kuvastoa ja maksetaan rahalla rumuudesta, joka heikosti jäljittelee aistivan elämän kauneutta.

Tietävätkö he ylipäätään, mitä on elää? Syntyä, aistia, kuolla. Yhdistyä, antaa, jakaa, luopua. Ehkä he eivät tiedä. Eivät tiedä nahoissaan, että elämä perustuu symbioosiin: äidin ja lapsen, puun ja ihmisen, veden ja maan, ihmisen ja toisen ihmisen vastavuoroiseen  yhteyteen, sisäkkäisyyteen. Joka vaatii itselleen enemmän, vaatii sotaa.

On myös heitä, suuri osa miehiä, jotka haluavat rauhaa, puhuvat rauhasta, rakentavat rauhaa. On todellisia ihmisyyden sankareita, on Dalai Lama, Martin Luther King, John Lennon, Olof Palme… Mutta he vain turhan usein tulevat muiden miesten tappamiksi.

Ehkä testosteronista ei olisi niin paljon haittaa, jos turhan energiset miehet saisivat juosta itsensä metsässä väsyksiin yhden eläimen perässä kerrallaan, niinkuin luonto on kai asian tarkoittanut. En tiedä. Voi olla niinkin, että luonto on tarkoittanut meidät tuhoamaan lopulta itsemme, vaikka sitten ydinpommilla.

Niin, usein tuntuu, että yleisesti ottaen en pidä miehistä, jotka on luotu kilpailemaan ja tappamaan. On hirveä homma rakastaa heitä siitä huolimatta. Edes yhtä. Elää heidän maailmassaan. Se vie kaikki voimani.

Silti on jatkettava, etsittävä yhteys, ei enää minä ja sinä, nainen ja mies, tämän ja tuon valtion kansalainen, vaan tämä yhteinen organismi, jota elämäksi kutsutaan. Mikä teko tänään tukee sitä parhaiten?

Tapanani on elää suurin aalloin, hulluudesta viisauteen, seoten ulkomaailmaan ja ajatuksiin ja löytäen taas takaisin sisäiseen keskustaan. Aina joskus tästä aaltoliikkeestä kumpuava tieto yllättää itsenikin.

Tänään pohdin: mitä tehdä loppuelämän ajan?

Ja hiljaisuudesta nousee vastaus.

Tarkoitus on elää rakastavasti. Kaikki henget ja tuulet sanovat samaa:

Ole täysin paikalla, kaikin aistein, siinä hetkessä, missä olet, ja käytä rakkautta siinä. Älä ajattele, että se riitti, kun joskus olit rakastava ja myötätuntoinen äläkä suunnittele käyttäväsi rakkautta ja lämpimiä ajatuksia vasta joskus tulevaisuudessa.

Kun käytät älyä ja ajattelua, käytä aina samalla myös rakkautta. Kun käytät käsiä ja kehoa, käytä aina samalla myös rakkautta. Muihin kohdistuvaa ironiaa, sarkasmia tai kyynisyyttä ei tarvita maailmassa enää lisää, eivätkä ne tuo käyttäjälleen kuin ohikiitävän tyydytyksen, joten niiden käyttäminen on yleensä turhaa.

Rakastaminen ei tarkoita sokeutta sille, että maailmassa on ihmisnäkökulmasta paljon paskamaisuutta. Muutosta vaativien asioiden näkeminen on tärkeää ja tarpeellista. Näkeminen ja toimiminen riittää: tuomitseminen on turhaa. Olen ymmärtänyt, että rakastaminen tarkoittaa, että rakastaa myötätuntoisesti myös sitä, mistä ei pidä ja missä tarvitaan muutosta. Anteeksianto, anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen vaatii muutosta ja synnyttää sitä. Juuri asioiden rakastaminen on elämää ja maailmaa mullistava voima. Ei ole mitään niin parantavaa ja muutosta tekevää kuin aito, hyväksyvä, myötätuntoinen rakkaus. Se on täyttä anarkiaa.

Rakkaudella tehdyt asiat lisäävät turvallisuutta, rauhaa ja iloa. Ilo on paras asia elämässä.