On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun pahoinvointi alkoi ja elämäni muuttui.

Tuolloin vessanpöntöstä menivät alas nelikymppisen tulevaisuuden suunnitelmat, työt, harrastukset, vapaa-aika, rakkauselämä, fyysinen hyvinvointi, henkinen ja hormonaalinen tasapaino, luotto nykyaikaiseen ehkäisyyn, ja lopulta katkonaisten yöunien myötä myös ihmissuhteet (joita ei jaksa ylläpitää) sekä aivoterveys (lähimuisti ja numeraalinen ymmärrys pätkivät pahasti). Tähän mennessä on yllämainituista asioista palautunut lähes entiselleen yksi asia: fyysinen terveys. Kymmenenkiloisen taaperon nostelu on tuonut ruista ranteeseen.

Iloinen asia on tietenkin se, että saimme ihanan vauvan, joka alkaa tosiaan olla jo taapero. Hän nousee seisomaan tuoleja vasten, kaatuilee ja opettelee kävelemään. Mutta kun tuttava jumpassa totesi, että ”onhan se kuitenkin aika ihanaa, että tulee noin helposti raskaaksi”, ei kyllä naurattanut. Niin. Se on ihanaa silloin, kun haluaa tulla raskaaksi. Muuten se on aikamoinen haaste ja koettelemus, jota en kutsuisi sanalla ihana (vaikka vauvaa kutsunkin). Ehkä kuvailisin sitä sanalla kidutus? Vaikka onhan puoleentoista vuoteen monenlaista ihmettä ja ihanuuttakin mahtunut.

Äitiysloma ja -raha loppui jo, mutta en kykene viemään vauvaa päiväkotiin isoon lapsiryhmään vieraille hoitajille. Mies taas ei kykene jäämään isyysvapaalle. Olen siis edelleen kotona. Elämä koostuu rakkaista lapsista ja heidän asioistaan. Omaa elämää ei oikeastaan ole. Siihen ei riitä aika eikä aivokapasiteetti. Vauva herää edelleen 5-6 krt yössä ja vaatii rauhoittelua.

Luin Pamela Druckermanin kirjan ”Kuinka kasvattaa bebe” ja tunsin itseni tyhmäksi. Miksi ihmeessä en tehnyt kuten ranskalaiset, ja vieroittanut vauvaa yösytötöistä ja -heräilyistä jo ensimmäisten kuukausien aikana? Silloin ehkä olisi ollut jonkinlaista mahdollisuutta palata omien töiden ja ihmissuhteiden pariin säällisessä ajassa. On sairasta omistautua lapsille tällä tavalla. Muistan kyllä ranskalaisten tuttavien joskus ihmetelleen, miten vielä puolivuotiaat Suomessa nukkuvat vanhempien makuuhuoneessa ja heräilevät öisin – miten ihmeessä vanhemmat jaksavat? No, eivät he jaksakaan. Itse heräsin vasta nyt vauvasumusta ihmettelemään, miten ihmeessä olen jo kolmannen kerran jättänyt itseni – ja vauvan – lapsentahtisen imetyksen armoille? Nyt tajuan, että se on yksi niistä isoista asioista, joka uuvuttaa äidit ja tuhoaa parisuhteet. Ei varmaan ole sattumaa, että hyvin nukkuvien vauvojen Ranskassa taas pikkulapsiperheissäkin parisuhteet voivat hyvin ja syntyvyys on Euroopan toiseksi korkein.

Muuta en nyt jaksa kirjoittaa. Yösyötöt on lopetettu, mutta unikoulu jatkuu.

Miehet, toisin kuin äidit, kulkevat niin koskemattomina läpi elämän. Ei kukaan tunkeudu heihin sisään, ei kukaan muuta kehoon asumaan, ei repeydy läpi lihan, ei syö nälkäänsä heidän nesteitään.  Tietävätkö he ylipäätään, mitä on elää? Syntyä, aistia, kuolla. Yhdistyä, antaa, jakaa, luopua. Eivät he tiedä.

Tietävät, mitä on tappaa, mitä puolustaa omaa. Sitä harjoittelevat, kentillä, peleissä, ruuduilla, tekevät siitä väkivaltaisia elokuvia, urheilutapahtumia, huutoja: murskaa se! Toisen värinen paita, uniformu, toinen, me ja muut, minä ja sinä, ei koskaan yhdessä, aina vastakkain, aina jonkun alaisuudessa, jonkun yläpuolella, ei milloinkaan sisäkkäin. Kun se kulttuuri muuttuu todellisuudeksi, syntyy sotaa. Sotaa, sotaa, aina uutta sotaa, tappamista, kodeissa, rajoilla, maailman joka kolkalla. Mies kaikkialla valitsee uskoa, että sota on väistämätöntä, sillä hän ei tiedä elämästä. Jos tietäisi, hän nauraisi miljoonin kasvoin hullulle johtajalle, ei tottelisi, ei lähtisi tappamaan ihmisen lapsia, ei uskoisi tappamisen tarinaan.

Mutta niin kauan kuin joku jossain uskoo, on miesten suojeltava meitä itseltään, siltä samalta tappamisen ja voittamisen himolta, joka näkyy tietokonepelin ruudulla, shakkilaudalla, koulun pihalla, saunan takana, politiikassa, ahneessa talouselämässä, teologien väittelyissä, vain erivärisessä uniformussa, vieraissa väreissä, mutta sama, sama, sama asia yhä uudelleen. Voitto vai häviö, minä vastaan sinä, me vastaan muut. Kauhea kohtalo! Auttaako se, että suuri osa naisista on samanlaisia, pääsee toteuttamaan itseään tuossa maailmassa? Ei. Auttaisiko se, että näkisimme, mikä sodan aiheuttaa, alkaisimme arvostaa antamista, jakamista, luopumista, yhteyttä? Ehkä.

Kun miehet tappamisesta saavat tarpeekseen, ryhtyvät he rakastelemaan, ja jotain se heille elämästä opettaa, mutta mitä ihmettä: aina kaksi ei muutukaan yhdeksi, vaan rakkauden himon sijaan astuu tappamisen himo: on minä ja toinen, tuo valloitettava maa, tunkeudutaan luvatta, tapetaan sielu, raiskataan, tehdään ihmiskauppaa, levitetään lapsipornoa, vietellään suojattomat, katsotaan väkivaltaista kuvastoa ja maksetaan rahalla rumuudesta, joka heikosti jäljittelee aistivan elämän kauneutta.

Tietävätkö he ylipäätään, mitä on elää? Syntyä, aistia, kuolla. Yhdistyä, antaa, jakaa, luopua. Ehkä he eivät tiedä. Eivät tiedä nahoissaan, että elämä perustuu symbioosiin: äidin ja lapsen, puun ja ihmisen, veden ja maan, ihmisen ja toisen ihmisen vastavuoroiseen  yhteyteen, sisäkkäisyyteen. Joka vaatii itselleen enemmän, vaatii sotaa.

On myös heitä, suuri osa miehiä, jotka haluavat rauhaa, puhuvat rauhasta, rakentavat rauhaa. On todellisia ihmisyyden sankareita, on Dalai Lama, Martin Luther King, John Lennon, Olof Palme… Mutta he vain turhan usein tulevat muiden miesten tappamiksi.

Ehkä testosteronista ei olisi niin paljon haittaa, jos turhan energiset miehet saisivat juosta itsensä metsässä väsyksiin yhden eläimen perässä kerrallaan, niinkuin luonto on kai asian tarkoittanut. En tiedä. Voi olla niinkin, että luonto on tarkoittanut meidät tuhoamaan lopulta itsemme, vaikka sitten ydinpommilla.

Niin, usein tuntuu, että yleisesti ottaen en pidä miehistä, jotka on luotu kilpailemaan ja tappamaan. On hirveä homma rakastaa heitä siitä huolimatta. Edes yhtä. Elää heidän maailmassaan. Se vie kaikki voimani.

Silti on jatkettava, etsittävä yhteys, ei enää minä ja sinä, nainen ja mies, tämän ja tuon valtion kansalainen, vaan tämä yhteinen organismi, jota elämäksi kutsutaan. Mikä teko tänään tukee sitä parhaiten?