Väsyttää. Seison kaupan hyllyjen välissä ja pelkään, että joko pyörryn tai jalat pettävät. Huomaan unohtaneeni vessapaperin, mutta en mitenkään jaksa raahautua enää toiselle puolelle kauppaa vaan siirrän vatsakkaan ruhoni kassalle. Lähikaupan myyjä juttelee niitä näitä kylmästä päivästä ja lapsensa talvipukeutumisesta, mutta itse saan vain vaivoin osallistuttua keskusteluun tiristämällä aivoistani jonkinlaisen talveen liittyvän vastauslausekkeen. Kotona työnnän ruokaa mikroon ja lysähdän sohvalle. Tänään ei sentään itketä, toisin kuin eilen, jolloin aloin itkeä hysteerisesti kun lenkkeilijä valitti perheemme tukkivan kävelytien, tai toissapäivänä, jolloin itkin haikeasti kun myin pois joogamattojani jollekulle onnelliselle, joka saa jatkaa joogan ohjausta. Pirteää menoa siis (kiitos hormonit?)

Väsymystä selittää osaltaan se, että viime neuvolakäynnillä rauta-arvoni todettiin sormenpäätestissä mataliksi, ja jouduin antamaan muutaman putkilollisen verinäytettä labrassa (mikä tuntui vievän voimia entisestään). Hemoglobiini oli 109, ferritiini 25, eli pudotus normaaleista, ei superkorkeista arvoistani (125 ja 40) on ollut roima. Siispä lisää rautatabletteja naamaan. Ehkäpä elämä alkaisi sitten taas hymyillä muutenkin? Vetämättömyys vaikuttaa mielialaan, kun mitään ei oikein jaksa. Lapset ovat tietysti ihania (toki myös rasittavia) ja teen kyllä kaikenlaista heidän kanssaan, paketoin lahjoja ja leivon pipareita, mutta ilo on kateissa, kun kaiken tekee viimeisillä voimillaan.

Tästä syystähän rautavajetta (varastorauta alle 30) ja anemiaa (hb alle 115) hoidetaankin usein masennuslääkkeillä, mikä on tietysti typerää. Anemia on minultakin jäänyt joskus pitkäksi aikaa kokonaan tutkimatta ja diagnosoimatta, vaikka se on menstruoivilla (ja paljon kalsiumia ja kofeiinia ravinnosta saavilla) naisilla melko yleistä. Nyt vasta muistin senkin, että lähes kaikki raskaana olevat tarvitsevat monivitamiinia isompaa rautalisää. Pieni veren oheneminen ja hemoglobiinin lasku kuuluu asiaan raskausaikana, mutta kalpeus ja totaaliväsymys ei (vaikka onhan kalpeus ja väsymys toisaalta aika normiolotila Suomen talvessa).

Äitiysloma alkoi. Tuntuu oudolta pudota taas maailmanmenosta ja kököttää vain kotona, mutta lepo tulee tarpeeseen. Tässä huushollissa ei aina saa iltaisin tai öisin juurikaan levätä (kolmivuotias tepsuttaa edelleen väliimme potkimaan joka yö, ja toisinaan siirrynkin itse sohvalle, jolloin minua potkitaan vain yhdestä suunnasta eli sisältäpäin). Odotan siis kovasti tammikuun päiviä, jolloin lapset ovat (toivottavasti terveenä) päiväkodissa ja koulussa, ja minä yksin kotona.

Välissä on joulu. Pääsemme onneksi joulunviettoon vanhemmilleni, joten kotiin ei ole tarvinnut hankkia kuusta tai jouluruokia. Pari kakkua lupasin leipaista joulun kahvipöytiin, siinä kaikki. Lahjarumba on ollut tänä vuonna ihan mukavaa. Esikoiselle ostin kaupasta vaatteita ym, mutta muuten olen tehnyt paljon itse (kaapista löytyneistä jämälangoista), kehystänyt lasten piirroksia isovanhemmille ja ostanut osan lahjoista Torista käytettynä (esim. pienimmän sukset). Odotan joulua ilolla. Näen pitkästä aikaa myös siskojen perheet, mikä on aina hauskaa, joskin myös hektistä ja meluisaa 7 aikuisen ja 7 lapsen voimin.

Vain puolison lahja puuttuu vielä. Hän ei toivo muuta kuin ”suklaata”, mutta se yksinään tuntuu vähän ankealta. Suhteen alkuaikoina panostin paljon: yhtenä vuonna käärin 50 karkkia papereihin, joista jokaiseen oli kirjoitettu jokin ihana asia puolisosta, toisena vuonna kirjoitin vihkollisen rakkausrunoja, ja kerran säästin menoistani ja sain ostettua meille yllätysmatkan Roomaan (joka tosin kului enimmäkseen riidellessä). Nykyään en enää jaksa eikä kiinnosta. Itse saan yleensä jonkin viime hetkellä netistä printatun ehdotuksen mökkilomasta (joka minun pitää sitten itse varata, hommata kuljetukset, sopia lapsenvahdit jne) tai savenvalantakurssista, joka valitettavasti oli jo loppuunmyyty, mutta voin itse etsiä jonkun vastaavan. En tiedä, pitäisikö vain tyytyä lykkäämään pakettiin suklaarasia vai yrittää vielä herätellä itsessä jotain lämpimän romanttisia lahjanantofiiliksiä.

Äitiyslomalla en jouluhärdellien jälkeen aio tehdä mitään. Paitsi ehkä lillua uimahallin hierovan suihkun alla, jos sinne asti pääsen. Niin ja hieroa ihooni metsämikrobeilla vahvistettua voidetta, jonka huomasin tässä taannoin jollain kummalla tavalla tuovan elinvoimaa talven keskelle. Suosittelen!

Metsästä puheenollen, kävimme viikonloppuna lähimetsässä ottamassa kuvia vatsastani. Kuvaussessio katkesi valitettavasti yllämainittuun lenkkeilijä-episodiin, mutta muutaman kuvan ehdimme räpsäistä ennen kyynelkanavien aukeamista. Ajattelin julkaista jonkun niistä somessa, mutta en sitten kuitenkaan pystynyt. Olen viettänyt puoli vuotta hiljaiseloa raskauteni kanssa ja odottanut hetkeä, jolloin olisin valmis ottamaan vastaan sydämenkuvilla kuorrutetut someonnittelut puolitutuilta ja kaukaisilta sukulaisilta. Se hetki ei ole vieläkään.

Toisaalta, mitä se kenellekään kuuluu, montako lasta minulla on. Ehkä sitten, kun vauva on onnellisesti täällä ja itse olen tullut jollain tavalla sinuiksi kolmen lapsen äidin identiteetin kanssa, postaan meistä idyllisen kuvan someen. Siihen asti kirjoitan kaikesta kaunistelematta täällä blogissa.

Koulusta tuli kysely siitä, osallistuuko lapseni joulukirkkoon vain talviseen lauluhetkeen. Mummi puolestaan ehdotteli, että jouluna kävisimme kaikki yhdessä perhekirkossa. Itse en aio jouluani kirkkoreissulla pilata, mutta kastamaton lapseni on kyllä nauttinut jouluisen kirkon tunnelmasta. Pitäisikö siis antaa hänen osallistua uskonnollisiin seremonioihin, joihin en itse usko?

Jouluevankeliumi ja jouluvirret ovat tietysti kulttuurisesti kiinnostavia ja joulun tunnelma kauniissa kirkkorakennuksessa aivan omanlaisensa. Tiedän, että herkkä lapseni nauttii kauneudesta ja piti pienenä kovasti esim. Aleksanterin kirkon enkelikulkueesta. Mutta yksitoistavuotias kuuntelee ja ymmärtää myös jo jotakin siitä, mitä kirkossa puhutaan. Erityisesti minua huolettaa uskontunnustuksen ja isä meidän -rukouksen kuuntelu.

Haluanko lapseni mieleen istutettavan uskomuksia siitä, että Jumala on mies, neitsyys on jotenkin hienompaa kuin luonnollinen raskaus, tai että joku tulee jossain vaiheessa taivaista tuomitsemaan eläviä ja kuolleita? En todellakaan.

Niin hyvä tarkoitus kuin Jeesuksella aikanaan olikin uudistaa juutalaisusko ja julistaa rakkauden sanomaa, meni idea lopullisesti pilalle viimeistään seuraavien vuosisatojen kirkolliskokouksissa, jossa sovittiin Raamatun tekstien kokoonpanosta, siitä oliko Maria neitsyt, ja niin edelleen. Kristinuskon puitteet laati joukko miehiä, joiden intressit olivat vähintään yhtä paljon poliittisia kuin hengellisiä. Kristinuskon perusta on siis aivan yhtä mätä – tai sanoisinko inhimillinen – kuin kaikkien muidenkin ihmisten luomien instituutioiden. Erona poliittisiin, tieteellisiin ja taiteellisiin instituutioihin on kuitenkin se, että siinä missä nämä pyrkivät jatkuvasti parantamaan itseään ja uudistumaan, pyrkii uskonto pysymään viimeiseen asti samana – niin hyvässä kuin pahassa. Hyvässä se tarkoittaa tietenkin rakkauden ja armon ydinsanoman säilyttämistä (tosin se mikä toiselle on ydintä, on toiselle uskovaiselle triviaa), pahassa taas jumittumista epätasa-arvoiseen 300-luvun Rooman valtakunnan ajatusmaailmaan.

Tästä syystä minun ja uskonnon välillä on ongelma. Usko sinänsä ei ole ongelma: päin vastoin, tutkitusti ihmiselle tekee niin fyysisesti kuin henkisesti hyvää uskoa johonkin. Paljon kannattavampaa ja halvempaa kuin mielialalääkkeet. Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, jos alkaa luulla oman henkisen kokemuksensa olevan totuus – ja vieläpä oikeampi totuus kuin toisin uskovan. Uskonnolliset instituutiot (joitakin buddhalaisuuden haaroja lukuun ottamatta) ovat syntyneet tällaisten totuuksiksi naamioitujen uskomusten pohjalle, ja siksi rehellisenä ihmisenä en voi niihin kiinnittyä.

Tuttaviini kuuluu kyllä liberaaleja pastoreita, teologeja ja seurakuntaneuvoston jäseniä, joiden puheita antaisin lapsenikin kuunnella ihan mielelläni (ja jotka ymmärtävät lähimmäisenrakkauden ja humaaniuden olevan universaali, jo antiikistakin sekä idän uskonnoista periytyvä arvo eikä kristinuskon yksityisomaisuutta). Mutta kirkkoon, häihin tai hautajaisiin mennessä olen yleensä joutunut kuuntelemaan jotakuta ”tosiuskovaista” teologia, joka suoltaa suustaan minun maailmankatsomustani syvästi loukkaavia asioita. Ja ainahan mukana ovat ne uskontunnustukset ynnä muut, jotka toisille luovat rituaalinomaisessa toisteisuudessaan lohtua, mutta joihin samalla koko kristinuskon surullinen, kärsimystä ja häpeääkin maailmaan luonut historia tiivistyy.

Mitä siis tehdä? Haluaisin tutustuttaa lapseni kristilliseen kulttuuriin, joka on viime vuosisatoina muokannut suomalaista kulttuuria paljon ja toisinaan kovalla kädellä. Samalla haluaisin suojella häntä kaikilta uskontoon liittyviltä ristiriidoilta ja historialliselta painolastilta (juutalaisesta Eeva ja Aatami -saagasta lähtien) joita ilman naisen elämä on onnellisempaa. Lapsen isälläkään ei ole ehdotonta mielipidettä asiaan, vaikka hän on kasvanut Pohjois-Pohjanmaalla, eivätkä hänen muistonsa uskonnosta ja ”veriuhri-seremonioista” eli ehtoollisista ole hyviä. Silti hänkin, kirkosta eronnut, on valmis antamaan lapsen käydä joulukirkossa jos tämä itse haluaa. Mutta onko 11-vuotias valmis päättämään?

Jos jotakin tällä hetkellä lapsilleni Jumalasta puhuisin, niin ehkä sen, että jos Jumala on olemassa, hän ei ole isä eikä taivaissa, vaan kaikkialla, maassa, vedessä ja ilmassa, jokaisessa solussamme ja joka atomin värähtelyssä. Että Jumalassa ei taida olla kyse niinkään hyvästä ja pahasta, vaan yhteydestä ja olemassaolosta. Opettaisin, että luonto ei ole täällä meitä varten eikä ihmisten kuulu täyttää maata, vaan me olemme luonnon lapsia ja kaikki elävä sisaruksiamme. Luulen että Jeesus kyllä tajusi jotain tämän suuntaista psykedeelisellä, meditatiivisella, suorastaan shamanistisella 30:n päivän erämaavaelluksellaan, mutta hänen legendansa päälle luotu kristinusko ei valitettavasti johdata samaan oivallukseen. Miksi siis antaisin lapseni sekaantua uskontoon, joka ei vastaa omaa elämänkatsomustani?

Ehkä siksi, että se saattaa jollakin tavalla vastata hänen elämänkatsomustaan. Miksi en siis veisi häntä joulukirkkoon, moskeijaan, kundaliinijoogaan, saamelaiseen rumpuseremoniaan ja antaisi valita itse? Meillä suomalaisilla ei ole jäljellä juuri mitään omaa hengellisyyttä, vaikka tietäjäperinnettä ja luonnonuskoa onkin viime aikoina tutkittu. On tietysti harmi, että suuri osa suomalaista kulttuuria tuhoutui kristinuskon tullessa, mutta toisaalta juuri katkos perinteessä mahdollistaisi sen, että jokainen voisi tukea henkistä hyvinvointiaan luonnonhenkisyydellä omalla tavallaan, nykypäivään sopivasti. Joka tapauksessa, nyt meillä on vain lähi-idästä ja muualta tuotuja hengellisyyden perinteitä, joista kristinusko on vallinnut pisimpään. Ehkä siis annan lapseni tutustua joulukirkon meinikeihin, vaikka kaikkein mieluiten veisinkin hänet omalta tuntuvaan suomalaiseen sydäntalven seremoniaan.

Onneksi on tontut. Ne muistuttavat meitä tämän talvisen maan luonnonhenkisestä perinteestä, eikä kenelläkään yleensä ole mitään niitä vastaan. Talvipäivän seisauksen aikaan on Euroopassa juhlittu aina, ja joulunvietto kaikkine sekalaisine perinteineen on minusta ihanaa. Joulukirkkoa tai ei, olkoon ystävällinen, rakkaudellisia lahjoja jakava tonttu meidän joulumme päähenkilö!